Tarttis Potkun Persauksille.

Mikä siinä on, ettei vain saa mitään aikaiseksi, vaikka olisi kolmen vapaapäivän putki, jolle ei ole minkäänlaista ohjelmaa suunniteltuna (paitsi tietenkin ne pakolliset säätämiset, joita ei nyt saa aikaiseksi..). Ei olisi ollut iso homma, pyhittää eka lomapäivä työhakemusten tekoon, toinen pyykinpesuun, kolmas siivoamiseen, mutta ei. Ei vain saa aikaiseksi!

Eräästä ei ole kuulununna sitten alkuviikon. Meni hermot siihen vonkaamiseen, ja sanoin herralle suorat sanat. En tiedä, miksi olen alkanut katumaan suorapuheisuuttani, sillä tuona kyseisenä hetkenä olin kuitenkin jo täysin vakuuttunut siitä, etten halua olla Erään kanssa enää missään tekemisissä, kun homma kuitenkin karkaa käsistä. Ehkä jollain tasolla kuitenkin kaipaan sitä läheisyyttä..?

Kutsu oli voimassa vielä viikko sitten, kutsu tämän vlopun rientoihin. Saapas nähdä, tuleeko kutsuun päivitettyä vahvistusta ennen huomista... Enkä edes tiedä, olisinko iloinen vai turhautunut, mikäli kutsu nytten sitten kävisikin. Sillä enhän minä oikeasti ole kiinnostunut!

Vai olenko kuitenkin?

Ehkä tämä vaan on sitä läheisyydenkaipuuta..?

Ketä Minä Huijaan?!

Paskat mikään ole muuttunut! Kaikki on aivan kuten ennenkin. Minä. Käytökseni. Tapani. Ajankäyttöni. Elämäni. Suhtautumiseni muihin ihmisiin. Muiden ihmisten suhtautuminen minuun.

Samaa paskaa.

En osaa käyttäytyä. En pidä ihmisistä. Ihmiset eivät pidä minusta. En osaa pitää turpaani kiinni. Ikinä.

En ole rehellinen, oikeasti rehellinen, edelleenkään kenellekään. Vähiten itselleni. Miksi tunnen tarvetta huijata ja kusettaa, miksi?! MIKSI ON NIIN HELVETIN HANKALAA MYÖNTÄÄ EDES ITSELLENSÄ OLEVANSA JUURI SITÄ MITÄ ITSE NIIN PALJON HALVEKSII?!

Helvetti. Tappakaa minut.

Mikä oikeus minulla on ketään arvostella, kun itse olen juuri tämä. Pahuus. Kamaluus. Paskamaisuus.

"So many times I have brought you down,

that I've already lost all count,

and I seem to be doing it again.

No matter how hard I have tried,

I have crumbled time after time,

and kept failing in the end.

Sometimes it feels it would be better for you all,

if I ceased to exist or was never born at all.

So many times I have let you down,

shadowed the shine of our sun,

and drowned you in tears and misery,

that it is hard for me to see,

how you can after all these years

still be standing by me."

Sentenced; Fragile

Heittelee.

Päässä heittää, ihan hulluna. Mielialat vaihtuu sekunnissa ääripäästä toiseen. Hetki sitten itkin kylpyhuoneen lattialla omaa säälittävyyttäni ja tuhosin peilin ja muuta käteen sattunutta irtaimistoa, kun taas äsken, katsottuani mailit, näin taas uuden mahdollisuuden välähtävän silmieni edessä, ja hihkun jo innosta lähteä yrittämään saavuttaa tuota mahdollisuutta!

Hullua hommaa. Mutta taas on siis jokin haave, tavoite. Niitä alkaakin tässä kesän lähestyessä ollakin jo melkoinen liuta. Haaveita siis. Töitä tarvisin.

Jep. Pitää alkaa kurkotteleen kuuta taivaalta.. Ehkä helpommin sanottu, kuin tehty? Noh, saahan sitä aina yrittää..

Aitous.

Nyt, kun olen pyörinyt näissä samoissa piireissä sen kolmisen kuukautta, alkaa ihmisten todellinen luonne hahmottua. Esittäminen on loppunut. Roolit himmenneet sen todellisen Minän tieltä. Kuviot ovat arkistuneet, kukaan ei jaksa enää olla koko aika innoissaan. En edes minä.

Mielenkiintoista juuri huomata, mitä näiden kanssaihmisten kuorien alta löytyy. Nyt olen päässyt vasta vähän raaputtamaan pintaa, mutta sen huomaa jo, kuinka ennakkokäsitykset alkavat kadota, kuinka kukaan ei enää jaksa olla parhaimmillaan, kuinka uskalletaan jo vain ollakin. Omina itsenämme. Ilman perseennuolentaa tai pätemistä mihinkään suuntaan.

Kuinka ne tietyt tyypit, jotka aluksi olivat "kaikkien kavereita" ja "yleisiä tukihenkilöitä", "hyviä tyyppejä", alkavat jäädä varjoon ihmisten pariutuessa ja ryhmäytyessä omankaltaistensa seuraan.

Ja mikä oli päivän opetus? Aitous. Se on nyt pinnalla.

Ja minä en ole edes alkanut roikkumaan. Jes. Ehkä minäkin osaan olla Minä, ihan itse, ilman, että minulla on parasta ystävää tai seurustelukumppania rinnallani määrittelemässä, kuka Minä olen.

Sille siis.

Intiimiä Farssia.

En vain pysty siihen. Seksiin Erään kanssa. On vain jotenkin niin hemmetin koomista kaikki se sähläys..

Kuten arvata siis saattaa, on Eräs alkanut nyt vongata jatkuvasti. Ja kuinka monesti voin kohteliaasti kieltäytyä? Kolmesti kieltäydyin, sitten Eräs tajusi mistä napista painaa, jotta sai minutkin innostumaan. Mutta se oli vakava erehdys.

Jaksan olla hetken aikaa innoissani, kunnes alan mielessäni hihitellä tälle näylle; kaltaiseni norsu ruipelo-miehen päällä. Yrittäen epätoivoisesti innostua Erään mitättömästä varustuksesta. Tuntea Sen jossakin. Toivoa koetuksen pian loppuvan. Purra huulta, ettei nauraisi ääneen. Miettiä seuraavan päivän ostoslistaa. Muistuttaa itseään siitä, mitä on parhaillaan tekemässä.

Eräs sählää ja sählää. Koittaa saada tätä lämpenemään. Ja tämä itkee mielessään, muistellessaan aikoja, jolloin Sinä olit siinä. Ja Sinähän tiesit liiankin hyvin, miten tätä käsitellä. Sinä osasit viedä tämän seitsemänteen taivaaseen, aina uudelleen.. huoh.

Pitäisikö viheltää peli poikki Erään kanssa, ennenkuin homma riistäytyy käsistä? Tarvitsenko oikeasti halinallea?

Huono Seksi=Huonoa Seksiä.

Eräs oli siis taas yötä. Ja tällä kertaa kokeiltiin uudestaan edetä pussailu-astetta pidemmälle. Eikä se siitä miksikään ollut muuttunut. Se on edelleen huonoa seksiä. Ja kaiken lisäksi pelkään koko ajan rikkovani hänet, kun on niin luiseva. Argh. Ei vain pysty rentoutumaan. Eikä nauttimaan. Eikä todellakaan ottamaan mitä haluaa.

Ja Sinä olet palannut ajatuksiini. Perkele. Miksi otit yhteyttä, miksi?! Yksi ainut tekstiviesti, jonka jälkeen olet ollut ajatuksissani ja unissani jatkuvalla syötöllä. Ja kuinka paljon olisinkaan valmis antamaan yhdestä yöstä kanssasi! Tai edes yhdestä suudelmasta. Tai katseesta. Hemmetti! Miten pirussa oletkin saanut itsesi syövytettyä näin syvälle sydämeeni?!

Sinun kanssasi kaikki vain oli niin Täydellistä. Mitä nyt tieten petit minua koko ajan muiden kanssa, ja käytit minua vain lelunasi, valehtelit, rikoit sydämeni, hylkäsit minut. Mutta enhän minä sitä huomannut. Tai ainakin leikin sokeaa. Uskoin Sinun silti rakastavan minua.

Tätäkö se rakkaus sitten on? Olla nyt ihan sokeana toisen paskamaisuuksille, pitää toinen jalustalla korkeimmalla, vaikka kaataisi kuinka paljon paskaa niskaan tahansa?

En tiedä. Tiedän vain sen, että jotain Sinussa on erilaista. Jotain minä tunnen. Ja vaikka kuinka toivoisin, ei se taida koskaan kadota.

Haluaisin vain niin kovasti saada kokea sen saman tunteen jonkun toisen kanssa. Haluaisin niin kovasti tietää, ettet Sinä ole elämäni ainut rakkaus.

Maailma Pysähtyy.

Miksi on vain niin paljon helpompaa juosta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, suorittaa tehtäviä tehtävien perään, pitää itsensä "kiireisenä", kuin pysähtyä, ja olla vaan?

Hemmetti. Liian ahdistava ajatus. Kohdata taas oma itsensä.

Miksi pitää olla aina ihanan aktiivisen viikon jälkeen viikonloppu, "aika hengähtää ja ladata akkuja"? Minä en halua hengähtää! Minä en halua levätä! Minä en halua maailmani pysähtyvän!

Se alkaa heti, siitä hetkestä, kun viimeinen luento loppuu koulussa. Nauru raikaa käytävillä. Ihmisten puheensorinan seasta erottuu erinäisiä lauseita, ihmisten kertomuksia viikonlopunviettosuunnitelmistaan. Innostus on käsinkosketeltavaa.

Ja entä minä sitten..? Minun alkaa olla vaikea hengittää, tunnen silmukan kiristyvän kaulani ympärillä. Jostain se helvetin raskas taakka vain laskeutuu hartioille, eikä sitä saa ravisteltua pois, ei sitten millään. Ryhti huononee, ahdistus kasvaa, mitä lähemmäs kotia kuljen.

Kotiovella huokaan syvään. Astun eteiseen, suljen ulko-oven, hyvästelen maailman taas pariksi päiväksi, liian pitkäksi päiväksi, huokaan henkilökohtaisen helvettini tervetulleeksi.

Ootko Sä Vakavissas Erään Suhteen?

Siis mitä hittoa se kenellekään kuuluu?! Ja miksi minä räjähdin, kun minulta moista kysyttiin?Miksi? Miksi ahdistaa myöntää itselleen, että taaskin vain leikin ja pelleilen, käytän ihmisiä saadakseni itseni tuntumaan jollain tapaa "viehättävämmältä" ja kiinnostavammalta? Argh. Minä olen paska.

Krapulaa siis poden taasen... Että eipä ole meno hiljentynyt siltikään. Rahat on loppu. Nälkä. Vituttaa.

Auttakaa joku minua. Minen jaksaisi olla minä.

Menneisyyden Haamut.

Elämäni Rakkaus, Elämäni suurin Kusipää, Elämäni Paras pano, Elämäni Suurin pettymys, otti minuun tänään yhteyttä. Sinä, siis. Enkä ole Sinusta kuullut sitten muuttoni. Siis henkilökohtaisella tasolla Sinulta minulle, muilta olen kyllä kuullut, ja olen varsin tietoinen siitä, mitä kaikkea olet minulle kusettanut, mitä kusetat edelleen, mitä jätät kertomatta.

Sanoit, että on ikävä. Iso ikävä. Minua. Sinulla. Kyselit kovasti, milloin tulen käymään taas siellä. Kotona. Että olisi mahtava nähdä. Ei minusta.

Mainitsemattahan jätit, että seurustelet parhaillaan koko ajan sen Toisen kanssa, sen kanssa, jota minun entisessä kodissani panit, samana iltana, kun olit minulle rakkauttasi vannonut.

Mainitsemattahan jätit, että olet seurustellut sen Toisen kanssa jo ennenkuin minä olin poissa.

Haista Paska. Luuletko todella, että antaisin Sinulle enää pienintäkään mahdollisuutta hajottaa minua?

Mission Impossible?

Perhana. Ei taida kesätöitä herua tälle tytölle tänäkään vuonna. Vaikkakin tänä vuonna sentään yritin. En kyllä tarpeeksi paljon. Enkä tarpeeksi moneen paikkaan. Miten se voi olla näin hankalaa?!

Edessä siis paperisota sossun tätien kanssa. Jes. Can't wait.

Miksi se ei vaan voisi olla niin helppoa, että kävelisin paikalle, ja työnantajat sanoisivat, että "Jes. Oletpa juuri se henkilö, ketä tässä etsittiinkin. Peremmälle vaan."

Huoh. Pakkohan minun on jossain olla juuri Se Tarvittava henkilö, eikö? Vai onko se vain juuri se ikuinen toive, jota me kaikki haluamme; Olla Tarvittu? Ja onko meistä kukaan oikeasti sitä? Vai osaavatko ne ns.Tarvitut vain tuoda itsensä paremmin esille? Ja tehdä itsestään Tarvitun?

Argh. Palkkaa minut, jooko?

Painostusta.

Erään taholta tuli melkoista painostusta viime yönä. Kuulustelua siitä, mitä minä tältä "suhteelta" haluan. Kysymyksiä siitä, mitä pelkään. Kertoipa Eräs myöskin itse pelkäävänsä. Mutta helvetti, miksei asioiden voisi antaa vain edetä omalla painollaan?

En minä halua alkaa tässä vaiheessa spekuloimaan, mitä minä haluan. En halua luvata mitään. En halua myöskään minulle luvattavan mitään. En halua pettyä. En halua/uskalla odottaa mitään. En ainakaan vielä. En halua sitoutua yhtään mihinkään. En halua mitään suhdetta. Haluan vain säännöllistä säätämistä, ilman lupauksia tai odotuksia kummankaan osapuolen suunnalta.

Mikä kiire Eräällä on?! Okei, tiedän kyllä, että hän on tottunut tämän tyyppiseen toimintaan, tottunut seurustelemaan aina. Ja niinhän minäkin. Mutta ero on vain siinä, että Eräs tahtoo elää niin, ja minä en. Minä tahdon pitää vapauteni. Tahdon opetella tuntemaan itseni, ja tulemaan toimeen itseni kanssa. Tahdon oppia tietämään tunteeni, ajatukseni, haaveeni. Tahdon oppia "toimimaan" ilman kumppania rinnalla. Tahdon olla itsenäinen. Tai opetella sellaiseksi. Tahdon elää. Kokea. Nähdä. Tuntea. Vapaasti.

Tutustuinpa Naapuriinikin. Pirun hyvännäköinen äijä. Enkä piruksenikaan muista ikinä ko. mieheen rappukäytävässä törmänneeni. Mutta Naapuri tunsi tämän, tuli baarissa nykimään hihasta. Yllätyin positiivisesti ;) Lupasi kutsua seuraaviin bileisiinsä (ja minähän todellakin kuulen näiden pahviseinien lävitse, milloin siellä on bileitä!). Mukava mies. Ja hyvännäköinen. Osasi hymyillä. Ja flirttaillakin ;)

Kutsua odotellessa..

Pakoilua.

En tiedä. Liekö kevät-innostus jo laantunut, ja arki ja kotiutuminen koittanut jo uudessakin elämässäni, kun ei vain jaksa motivoitua mihinkään. Mietin vain kerta kerran jälkeen uudelleen, mitä minulla olisi voinut olla, mikäli olisin päättänyt toisin. Mitä olisi voinut olla, ellen olisi karannut.

Vaimo. Äiti. Minä.

Hankala yhtälö. Kummasti alkaa kiehtomaan, kun on jonkin aikaa riekkunut päättömästi ympäri kaupunkia. Kun on mopo meinannut karata käsistä. Kun on ollut liian sekaisin, ja pelännyt itsekin tilanteensa puolesta.

Ja toisaalta taas, nyt kun olen taas vähän rauhoittunut, niin kummasti sitä vain huomaa kaipaavansa sitä kotoista kainaloa mihin käpertyä.

Ihmisenä olen itsestäni tämän "pakomatkani" aikana oppinut ihan pirun paljon. Lähinnä siitä, kuinka hyvä, ja toisaalta taas huono, olen. Kuinka tulen juttuun ihmisten kanssa. Kuinka tämä on ehkä sittenkin "minun juttuni". Kuinka tämä ei ikinä opi. Kuinka tämä on hauskaa seuraa. Kuinka tämä on omalla tavallaan rohkeakin, lähteä nyt noin vain, jättää kaikki taakseen.

Vaikkakin sitä toiset kutsuvat pakoiluksi. Ja niinhän minäkin.

Huoh. Aikuinen tästä ei kyllä tässäkään elämässä tule.

Sunnuntaita.

Sunnuntai. Ei mitään tekemistä. Ei ollut eilenkään. Siivousta. Makoilua. Aikaa. Ajattelua. Hömppää telkkarista. Ei mitään järkevää. Ei mitään järkeä. Missään.

Onneksi huomenna alkaa taas Elämä. Elämäni. Ei mitään erikoista, mutta kuitenkin jotain. Ihanan turvallista arkea.

Hemmetti. Pitäisi oikeasti lopettaa juominen. Aina kännissä otan yhteyttä Ihastukseeni. Enkä tahtoisi oikeasti. En ainakaan näin. En aina kännissä. Keskellä yötä. Mutta silti, en vain voi olla olematta Ihastunut. Argh. Eikä sellainen tällaisesta ikinä voisi olla.

Ja Eräs taas.. Huomaan toistavani samaa kuviota. Ei oikeasti edes kiinnosta. Kiinnostaa vain ajatus siitä, että Erästä kiinnostaa. Ja pian huomaan viettäväni kaiken aikani Erään kanssa. Meneväni mukaan kaikkeen, mihin Eräs pyytää. Ihan vain siksi, että on kivaa, kun joku on kiinnostunut. Ihan vain siksi, että en tiedä, kuinka enää tässä vaiheessa sanoa, että ei minua oikeasti taida kiinnostaa. Ihan vain siksi, että tiedän kiinnostuvani Eräästä heti, kun olen hänelle sanonut, ettei minua taida kiinnostaa. Huoh.

Hankalaa olla minä.

Känniääliö.

Vedinpä sitten eilen perseet olalle ja nakit silmille ihan asenteella.. Rahaa meni, muisti meni, ja tein itsestäni todennäköisesti hemmetinmoisen pellen. Unohdinpa Silmätkin kokonaan. Eräs oli saattamassa kotiin. Eipä tämä yksin olisi kyennyt millään selviytymään tuosta matkasta.

Outoa. Kun juo joka päivä parin viikon ajan, ei krapulaa ole ikinä, vähän ehkä heikottaa ja väsyttää, mutta olepa kaksi viikkoa juomatta, ja vedä sitten pää täyteen, niin ei ole pelkoa, että seuraavana päivänä pääsisi sängystä ylös.

Eli mitä tästä opimme? Pitää juoda enemmän, useammin ja suuremmalla tunteella.

Erään kanssa tilanne ei ole edelleenkään tuosta päänsilittelystä muuttunut. Viatonta pussailua ja halailua. Eräs itsekin tiedostaa, ettei mennyt se ainut "akti-kertamme" ihan nappiin, ja onkin vihjannut vähän sellaista, että haluaisi näyttää, mihin hänestä oikeasti on. Jepjep. Ehdotus on siis ilmassa, ja Eräs odottaa ja vonkaa ja odottaa. Huoh. Pitäisikö uskaltaa? Mutta mitä jos se ei oikeastikkaan siitä muutu? Paska seksi = Paskaa seksiä. Voiko se muka muuttua?

Ollakko Vai Eikö Olla?

Ollakko vai eikö olla; täysi ääliö, vaikkakin typerällä tavalla onnellinen sellainen? Siinäpä vasta pulma..

Tänään siis koko päivän vain hengasin, minulle outojen ihmisten seurassa, paikassa, jossa en ole ennen ollut, tekemässä en mitään, yrittämässä tehdä jotain, jota en ole ennen tehnyt. Mutta hemmetti, että oli niiin ihanaa olla ihmisten kanssa! Ei minusta ole yksineläjäksi, ei. Enkä tiedä, mitä kaikki ne muut miettiävt, olivat minusta mieltä, minulla oli hyvä olla, ja that's it.

Ja näin silmät. Upeimmat silmät, jotka olen eläissäni nähnyt; Syvät ja Sielukkaat, yhtäaikaa Herkät ja Vahvat. Silmät, joita ei voi unohtaa. Katse, joka polttaa. Pirun paljon. Jopa enemmän, kuin Sinun katseesi. Jumalaiset silmät! Ja niiden silmien takia jäin koko päiväksi. Ja menen koko illaksi. Katsomaan niitä silmiä. Toivomaan, että nekin katsoisivat minua. *huokaus*.

Mutta niin tuskin tulee tapahtumaan. Enkä tiedä, onko niin väliksikään. Minä kuitenkin pilaisin vain kaiken. Tai innostuisin vain liikaa, ja sitten särkisit sydämeni.

Vaikka enkö ole jo innostunut liikaa, kun silmiesi perässä ravaan koko päivän?

*huokaus*. Jumalaiset silmät.

Tahtoo Pois Tästä Kaikesta!

Ei jaksa enää. Kuvittelin, että helpotukseni koittaisi viimeistään perjantaina, että viimeistään silloin pääsisin baariin, vetämään perseet kunnolla, nollaamaan tilanteen, ystäväni kanssa, hyvässä seurassa, mutta eih. Ystäväni ei ole tulossa. Ystäväni on perjantain poissa. Joka tarkoittaa siis sitä, että minä istun vielä seuraavankin viikonlopun yksin. Kiroan elämää. Odotan kuolemaa.

Huomenna on sentään jotain. Jotain "muka-tekemistä". Tapahtuu paikassa, jossa en ole ennen käynyt. Ihmisten kanssa, joita en ole ennen nähnyt. Pelottaa. Helvetisti.

Muistan, miten erilaisia olivat keväät lapsena. Voi sitä riemua. Luistelua. Pulkkamäkeä. Punoittavia poskia. Hiihtämistä. Kesän odotusta. Kavereiden synttäreitä. Aurinkoa. Laskettelua. Luokkaretkiä.

Murrosiässä rakastumisia. Huoh.. Muistanpa eräänkin J:n. Ja ne HIM:in biisit. Ja Innpeachin biisit. Ja sen tunteen. Kun vain oli niin sekaisin tuosta pojasta. Ja ensimmäinen kunnon isku kasvoille. "Ai että sä et rakastakkaan mua..?". Se taisikin olla viimeinen kerta, kun uskalsin oikeasti rakastua. Viimeinen kerta, kun uskoin, että joku, johon minä olin hulluna, olisi yhtälailla hulluna minuun.

Ja pari vuotta sen jälkeen J2:n. Joka oli ihan rakastunut minuun. Johon sittemmin itsekin rakastuin. Jonka kanssa moottorikelkkailtiin kaikki keväät. Ja pidettiin hauskaa. Kosketeltiin toisiamme. Nautittiin toisistamme. Rakastettiin koko teineydellämme. Mutta silti, en niin kovasti uskaltanut, kuin aikoinaan J:tä.

J2 olit Sinä. Muistatko? Tuon ajan? Kun Sinä olit sekaisin minusta, enkä minä Sinusta? Missäköhän vaiheessa sekin kääntyi toisinpäin? Mitä tapahtui?

Dorka Koneella.

Pahoitteluni, olen niin huono tässä. Ei vain osaa. Mutta sitä piti sanomani, että kävinpäs minäkin tuon nukentekeleen itsestäni vääntämässä, ja onpi ehkä vähän liikaakin näköiseni ;) (sata kiloa lisää ihraa päälle, niin siinä olisi Tyhmä tyttö ihan livenä..) Hauskaa värkkäystä eniveis ;) Jos minä palikka osaisin linkittää, niin linkittäisin toki muillekin tuon hassunhauskan paikan, missä saa hetkeksi paeta todellisuutta ja leikkiä nukkeleikkejä... Jep. Nukkumaan. Koko tyttö ihan tiltissä.

Loma-ahdistusta.

Argh. Minä niin vihaan tätä. Liikaa aikaa miettiä. Liikaa aikaa masentua. Liikaa aikaa vihata itseään. Liikaa yksinäisyyttä. Liikaa tyhjyyttä. Liikaa näitä neljää seinää. Ja ne seinät kaatuvat päälle. Todellakin.

Olen ollut taas niin pirun yksin. Ja tekemättä mitään.

Minussa on vain kaksi vaihdetta; on ja off. Silloin kun ollaan on -asennossa, niin tapahtuu paljon, olen täynnä energiaa ja stressiä, ja aikataluni on täynnä. Elämä on täynnä ystäviä, kaikkialla. Ja olen niiiin hemmetin onnellinen koko ajan. Nautin elämästä. Nautin stressistä. Nautin paikasta paikkaan juoksemisesta. Nautin kiireen valittamisesta.

Off -asento taasen.. Nojooh. Se on nyt ollut päällä vähän liikaa. Makaan vain sängyssä. Vituttaa ja väsyttää koko ajan. Ei saa aikaiseksi vaihdettua edes levyä cd-soittimessa. Ei vain jaksa. Mitään. Ei jaksa soittaa kenellekään. Ei ole ketään kelle soittaa. Ei jaksa lähteä kaljalle. Ei jaksa käydä suihkussa. Ei jaksa meikata. Ei jaksa käyttää koiraa pihalla. Ei jaksa mitään. Ei.

Ja se itseinho. Argh. Ei niin jaksaisi vihata koko ajan itseään. Mutta siltikin se on ainut, mitä jaksaa. Vihata. Inhota. Oksettaa. Itseään.

Liikaa aikaa muistaa kaikki omat mokat. Virheet. Ja Eräs on kiskomassa selkeästi minua takaisin sille polulle, mistä luulin jo päässeeni vapaaksi. Minä en tahdo sellaista, en! Tahdon vain elää! Kunhan vain saan taas itseni on -asentoon. Kunhan vain saan rattaat taas pyörimään. Kunhan vain saan taas itseni hymyilemään. Kunhan vain saan itseni taas pitämään itsestäni. Kunhan vain saan taas itseni tajuamaan, että elän elämääni itselleni, en kenellekään muulle. Kunhan vain saan itseni tajuamaan, että minun tulee voittaa hyväksyntä vain itseltäni, eikä kalastella sitä muilta. Kaikenmaailman kosiskelijoilta.

Kunhan vain ymmärrän, että olen oikeasti mahtava tyyppi, ihana ihminen, ja ansaitsen elämältä kaiken mitä se minulle tarjoaa, ilman turhia jarruja. Ilman kyseenalaistamisia. Ilman "olenko minä ansainnut tätä"- kyselyjä. On vaan. Ottaa vastaan kaiken mitä saa. Ja nauttii siitä kaikesta. Sillä me kaikki on ansaittu onnea. Jokaikinen meistä. Ja olkoon se onni sitten mitä kenellekin. Minulle se on Vapaus. Freedom.

"The bells again.. someone has died/ The bells of the end toll to remind/ That life's but a race against time.

At your back you'll always hear/ The Chariot of Time hurrying near/ The faster you run, the closer it comes/ A pursuer you can not outrun.

Hear these words I say; -Make the most out of your day/ For brief is the light on our way/ On this momentary trail.

Hear these words, awake; -Make the most out of your day/ For brief is the time, so brief is the time/ That we're allowed to stay."

-Sentenced; Brief is the light- (Rest in peace.)

Seksistä.

On olemassa väite, etteivät naiset pysty harrastamaan seksiä ilman tunteita, toisin kuin miehet, siis. Minun kohdallani tämäkin asia on hieman kieroutunut..

On olemassa miehiä, joiden kanssa harrastan uskomattoman upeaa seksiä. Näitä miehiä nimitän itse "seksileluikseni". Näiden miesten kanssa homma toimii lakanoiden välissä käsittämättömän hyvin, mutta heitä kohtaan en tunne mitään muuta kuin kiimaa. Panettamista. Ja näiden miesten kanssa ei sängyn ulkopuolella ole mitään puhuttavaa.

Sitten on olemassa ne miehet, joista välitän. Ne miehet, joita tahdon halailla ja pussailla ja rakastaa. Hemmotella ja hoitaa. Näiden miesten kanssa en yksinkertaisesti pysty seksiin. En tiedä mikä siinä on, mutta en vain pysty. Ja jos pystyn, ei siitä tule yhtään mitään, stressaan vaan koko ajan. Ja odotan, että homma olisi äkkiä ohi.

Tämä tuottaa pirun paljon ongelmaa seurustelusuhteissa. Etenkin, mikäli homma on alkanut pelkkänä panemisena, jolloin seksi on ollut käsittämättömän upeaa, jonka jälkeen on lähtenyt hommat käsistä, ja on ihastuttu/rakastuttu, jonka jälkeen minun osaltani seksielämä loppuu siihen.

Mikä avuksi? Pitäisiköhän hankkiutua terapiaan? Äärimmäisen turhauttavaa.

Ei Taas Näitä...!

Tuli vietettyä yö taas Erään kanssa; halailtiin ja pussailtiin ja puhuttiin. Eräs on ilmeisesti kovinkin seurustelevaa tyyppiä. En tiedä, kuinka hän tämän meidän nykyisen tilanteemme määrittelee, mutta kuulinpa ohimennen minuun viitattavan hänen "Uutena Tyttöystävänään".

ARGH. En /minä en /minä en, /tätä halua!

Kyllä. Tämä tahtoo rakkautta ja hellyyttä ja suudelmia ja halauksia. Mutta Ei, tämä ei tahdo piru vie taas sitoutua yks kaks johonkin säätöön! Tämä tahtoisi nyt vaan katella ja itsenäistyä, ja säätää jotain pientä siinä sivussa. Tämä Ei tahdo joutua tutustumaan äiteihin ja isiin ja serkkuihin ja siskoihin. Tämä Ei tahdo vannoa kenellekkään mitään syviä tunteita! Tämä Ei tahdo sitoutua yhtään mihinkään! Tämä tahtoo nyt vaan elää ja kokea, ja ottaa vastaan mitä maailma tarjoaa! Tämä Ei tahdo mitään palloa nilkkaan, tämä Ei tahdo, EI!!

Ok. Olen ehkä jossain määrin ihastunut Erääseen edelleenkin. Mutta että jotain enemmänkin...? Ei helvetti. En minä voi antaa sen tapahtua!!!

Eräs melkein sanoi jo ne kammottavat "Minä R.......n S......a"-sanat, mutta kerkesin keskeyttää.

GOD DAMNED, MISSÄ KAIKKI NE SITOUTUMISKAMMOISET IHMISET, JOIHIN VOISIN IHASTUA RAUHASSA?!

Ihailija?

Minulla on siis ehkä Salainen Ihailija. Ehkä. En voi olla varma asiasta..

Tämä Ihailija on kanssani samalla luokalla. Hän on myöntänyt olevansa ihastunut johonkuhun opiskelutoveriinsa. Hän kehuu tätä aina kovasti. Kehuu, kuinka nätti tämä on. Lähettää keskellä yötä viestiä, että tämä on ihan huisin mahtava ihminen. Sanoo hänen naistyyppinsä olevan tätä tyyppiä. Sanoo, että lähtisi mukaani milloin vain, jollen olisi opiskelutoverinsa. Ihmettelee, eikö tätä oikeastikkaan kukaan ole ikinä yrittänyt iskeä.

Hmm.. Lieköhän tuo olisi näin? Ihastunut? Minuun..? Ehkä vain kuvittelen?

Vaikeaa Olla Olemassa.

Argh. Taas Viikonloppu. Ja Loma. Kaikki ovat innoissaan, "jee, loma!!". Ja mitä tekee tämä? Ahdistuu. Ahdistuu taas. Ja vähän lisää.

Siinä, missä muut ihmiset harrastavat, rentoutuvat, bilettävät ja mässäilevät viikonloppuisin, teen minä sen kaiken viikolla, opiskelun ohella. En minä viikonloppuisin osaa. Viikonloput on pyhitetty yksinololle ja elämän kiroamiselle.

Ja Lomat sitten. Vittu. Minä niin vihaan Lomia. Ai miksi? Siksi, koska silloin viimeistään on pakko myöntää itselleen, ettei minulla oikeastikkaan ole mitään elämää. Eikä ystäviä. Eikä motivaatiota mihinkään.

Entäs kaikki muut? Muut menee kotiin, katsomaan niitä Oikeita Ystäviä, juhlimaan, reissaavat, nauttivat elämästä, shoppaavat, tekevät ehkä töitäkin..?

Ehkä minunkin pitäisi vain hankkia töitä? Olisiko se ratkaisuni? Pelastusrenkaani?

Ja mitä Erääseen tulee, niin kyllä sekin kuulema vähän minuun on ihastunu... ;) Olisin enemmän innoissani, jos jaksaisin. Mutta ei pysty nyt. Vaikkakin Eräs olisikin ainut ihminen, joka enää on maisemissa, niin en tiedä, haluanko tehdä hänestä sitä kuuluisaa Pelastusrengastani. Siitähän ei sitten voisi ihan niin vain päästääkkään irti enää.

Eräs osasi muuten kysyä juuri sen oikean kysymyksen; "Mitä sä oikeen pelkäät?".

Niimpä.

Ja Kuinkas Sitten Kävikään..?

..Ja niinhän siinä kävi, että monien suostuttelujen jälkeen lähdin katsomaan, mitä Eräällä oli tarjota. Juotiin muutamia drinksuja maailman masentavimmissa illanistujaisissa. Ja sitten meille.

Silitin taasen erään päätä. Suutelin otsaa. Halailin. Lässytin. Silitin vähän lisää.

On se vaan niin reppana.. Tekisi vain mieli mättää toiselle ruokaa suuhun kaksin käsin, saisi vähän lihaa niiden luidensa ympärille.

Eräs vaikutti olevan enemmänkin kiinnostunut, kuin tämä oli osannut kuvitella. Yllätyin kovasti. Oli oikeasti ottanut asioista selvää.

Ja tämä antautui Eräälle täysin.. Virhe? Ehkä. Mutta kovin montaa kertaa ei voinut kieltäytyä. Seksiä selvinpäin....outoa. Tuntui vain, ettei osaa enää mitään.

Ja mikä siinä on, ettei tunnu kellään ottavan kunnolla eteen?! Ehkä vain liikaa näiden alkoholistien kanssa olen viimeaikoina paneskellut?

Mutta ihastunut tämä on silti. Kai. Ja myöntänyt sen Eräällekin. Johon hän vain virnusi.

Liekö kiinnostuksensa loppui siihen, kun sai mitä halusi; Huonoa seksiä?

PoltteleePolttelee..

Tipaton viikko menossa. Suurelta osin siis heikon rahatilanteen vuoksi. Siis suoraansanottuna; kun ei oo rahaa ruokaankaan, enkä halua keltään lainata ihan vaan rillutellakseni. Mutta polttelee kyllä ihan pirusti lähtä liikkeelle... ei vain jaksaisi istua kotona. Selvinpäin. Vaikkakin, aamut ilman krapulaa on ihan mahtavia! Ja koulussakin olen tällä viikolla ollut ihan käsittämättömän reippaana, hyvä minä ;)

Mutta, entäpä sitten, kun tuleekin kutsu, jolla saisi hoidettua kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Eräs Mies on tarjonnut kutsun. Siis tyyppi, jonka suhteen luulin tsäänssini menneen jo ajat sitten. Ja selvisikin, että kaikki olikin ollut vain suurta väärinkäsitystä. Jei ;)

Mutta, nyt sitten uusi ongelma; uskallanko treffata ko. tyyppiä? Kun koko ajan vain tuntuu, että kaikki lässähtää ihan just, että katastrofi odottaa nurkan takana, että kumpaakin vaan nolottaa, ja katellaan kelloa, ja mietitään, miten tästä nyt pääsisi kohteliaasti karkuun. Tai en tiedä. En tiedä, oikeasti!

Ja toinen ongelmahan tässä on nyt se, että tämä Eräs tarjoaa ilmaista känniä. Heiluttaa kutsukorttia nenäni edessä. Voiko sellaisesta kieltäytyä? Ja jos ei, niin mitä minulta vaaditaan vastapalvelukseksi?