Pakoilua.

En tiedä. Liekö kevät-innostus jo laantunut, ja arki ja kotiutuminen koittanut jo uudessakin elämässäni, kun ei vain jaksa motivoitua mihinkään. Mietin vain kerta kerran jälkeen uudelleen, mitä minulla olisi voinut olla, mikäli olisin päättänyt toisin. Mitä olisi voinut olla, ellen olisi karannut.

Vaimo. Äiti. Minä.

Hankala yhtälö. Kummasti alkaa kiehtomaan, kun on jonkin aikaa riekkunut päättömästi ympäri kaupunkia. Kun on mopo meinannut karata käsistä. Kun on ollut liian sekaisin, ja pelännyt itsekin tilanteensa puolesta.

Ja toisaalta taas, nyt kun olen taas vähän rauhoittunut, niin kummasti sitä vain huomaa kaipaavansa sitä kotoista kainaloa mihin käpertyä.

Ihmisenä olen itsestäni tämän "pakomatkani" aikana oppinut ihan pirun paljon. Lähinnä siitä, kuinka hyvä, ja toisaalta taas huono, olen. Kuinka tulen juttuun ihmisten kanssa. Kuinka tämä on ehkä sittenkin "minun juttuni". Kuinka tämä ei ikinä opi. Kuinka tämä on hauskaa seuraa. Kuinka tämä on omalla tavallaan rohkeakin, lähteä nyt noin vain, jättää kaikki taakseen.

Vaikkakin sitä toiset kutsuvat pakoiluksi. Ja niinhän minäkin.

Huoh. Aikuinen tästä ei kyllä tässäkään elämässä tule.