Tyrkkyä tyrkyn perään.

Mikä ihme siinä on, että silloin, kun minä haluaisin sinkkuilla ja pitää vain pirun paljon hauskaa, liimautuvat kaikki tyrkkyäkin tyrkymmät, hellyydenkipeät, wannabe-seurustelijat minuun kiinni?

Nämä tulevat vastaan joka paikassa, eivätkä tunnu ymmärtävän, etten ole kiinnostunut, että pidin vain hetken aikaa hauskaa, ja että kuvittelin heidänkin olevan samoilla linjoilla. Ja sitten saan kuunnella syytöksiä kylmyydestäni ja moraalittomuudestani. Ja arvatenkin kaikki tämä karkuunjuoksemiseni herättää vain entistä suuremman kiinnostuksen näissä hännystelijöissä.

Ja sitten taas; silloin, kun minä olen ihan maassa, ja kaipaisin sitä syliä niin helvetin paljon, seurustelun turvallisuutta, sitä, että on joku, jonka kanssa jakaa sänky, syyllistyn itse ihan samaan. Ja ahdistan silloin puolestani itse miehiä ihan liikaa.

Miten ihmeessä on ylipäätään ikinä mahdollista, että kaksi ihmistä löytävät toisensa, ja saavat ajoituksen natsaamaan niinkin täydellisesti, että molemmat voivat ahdistumatta toisiinsa rakastua?