Tahtoo Pois Tästä Kaikesta!

Ei jaksa enää. Kuvittelin, että helpotukseni koittaisi viimeistään perjantaina, että viimeistään silloin pääsisin baariin, vetämään perseet kunnolla, nollaamaan tilanteen, ystäväni kanssa, hyvässä seurassa, mutta eih. Ystäväni ei ole tulossa. Ystäväni on perjantain poissa. Joka tarkoittaa siis sitä, että minä istun vielä seuraavankin viikonlopun yksin. Kiroan elämää. Odotan kuolemaa.

Huomenna on sentään jotain. Jotain "muka-tekemistä". Tapahtuu paikassa, jossa en ole ennen käynyt. Ihmisten kanssa, joita en ole ennen nähnyt. Pelottaa. Helvetisti.

Muistan, miten erilaisia olivat keväät lapsena. Voi sitä riemua. Luistelua. Pulkkamäkeä. Punoittavia poskia. Hiihtämistä. Kesän odotusta. Kavereiden synttäreitä. Aurinkoa. Laskettelua. Luokkaretkiä.

Murrosiässä rakastumisia. Huoh.. Muistanpa eräänkin J:n. Ja ne HIM:in biisit. Ja Innpeachin biisit. Ja sen tunteen. Kun vain oli niin sekaisin tuosta pojasta. Ja ensimmäinen kunnon isku kasvoille. "Ai että sä et rakastakkaan mua..?". Se taisikin olla viimeinen kerta, kun uskalsin oikeasti rakastua. Viimeinen kerta, kun uskoin, että joku, johon minä olin hulluna, olisi yhtälailla hulluna minuun.

Ja pari vuotta sen jälkeen J2:n. Joka oli ihan rakastunut minuun. Johon sittemmin itsekin rakastuin. Jonka kanssa moottorikelkkailtiin kaikki keväät. Ja pidettiin hauskaa. Kosketeltiin toisiamme. Nautittiin toisistamme. Rakastettiin koko teineydellämme. Mutta silti, en niin kovasti uskaltanut, kuin aikoinaan J:tä.

J2 olit Sinä. Muistatko? Tuon ajan? Kun Sinä olit sekaisin minusta, enkä minä Sinusta? Missäköhän vaiheessa sekin kääntyi toisinpäin? Mitä tapahtui?