Maailma Pysähtyy.

Miksi on vain niin paljon helpompaa juosta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, suorittaa tehtäviä tehtävien perään, pitää itsensä "kiireisenä", kuin pysähtyä, ja olla vaan?

Hemmetti. Liian ahdistava ajatus. Kohdata taas oma itsensä.

Miksi pitää olla aina ihanan aktiivisen viikon jälkeen viikonloppu, "aika hengähtää ja ladata akkuja"? Minä en halua hengähtää! Minä en halua levätä! Minä en halua maailmani pysähtyvän!

Se alkaa heti, siitä hetkestä, kun viimeinen luento loppuu koulussa. Nauru raikaa käytävillä. Ihmisten puheensorinan seasta erottuu erinäisiä lauseita, ihmisten kertomuksia viikonlopunviettosuunnitelmistaan. Innostus on käsinkosketeltavaa.

Ja entä minä sitten..? Minun alkaa olla vaikea hengittää, tunnen silmukan kiristyvän kaulani ympärillä. Jostain se helvetin raskas taakka vain laskeutuu hartioille, eikä sitä saa ravisteltua pois, ei sitten millään. Ryhti huononee, ahdistus kasvaa, mitä lähemmäs kotia kuljen.

Kotiovella huokaan syvään. Astun eteiseen, suljen ulko-oven, hyvästelen maailman taas pariksi päiväksi, liian pitkäksi päiväksi, huokaan henkilökohtaisen helvettini tervetulleeksi.