Rohkeus Puuttuu.

Tiedän erään uskomattoman upean, ystävällisen, huumorintajuisen, huolehtivaisen, hyvän miehen, jonka kanssa olen viimeaikoina erään projektin vuoksi ollut tekemisissä aika paljon. Ja olen siis Erittäin kiinnostunut Hänestä. Enemmän, kuin siitä Eräästä, kenen kanssa oli aiemmin jotain sutinaa.

Ongelmahan on se, että ensinnäkin tämä tyyppi on kaverini, enkä tiedä, voiko hänkään minusta mitään muuta kuvitellakaan kuin kaverin. Ja sitten taas toisaalta, tulen olosuhteiden pakosta olemaan tekemisissä kyseisen tyypin kanssa jatkossakin, joten jos nyt yritän häntä, saamatta vastakaikua, häpeän itseäni koko loppuikäni. Ja sitten taas toisaalta, mikäli vastakaikua kuuluu, voinen olla aivan varma siitä, että hommat kusee, ja sitten se vasta vaivaannuttaakin, kun kuitenkin joudutaan olemaan samoissa piireissä. Argh.

Miksi se ei koskaan ole helppoa?

Huomasin juuri, etten ole koskaan saanut sitä, kenet olisin halunnut. Siis pidemmäksi aikaa. Olen vain itse heittäytynyt vaikka ja kenen käsivarsille, "katsotaan nyt mitä tästä tulee"-periaatteella. Ja niinhän siinä käy, ettei siitä tulee muuta kuin paskaa. Ja vitutusta kaikille. Ja sitten jos meneekin itsekin ihastumaan johonkuhun, joka tähän olisi ihastunut, niin loppuupi se kiinnostus silläkin miehellä heti. Vittu miten epäreilua.

Huoh. Vieressä kasapäin rästihommia. Ei jaksa. Kunhan kulutan aikaa netissä. Pakoilen. Röökiäkin tekisi mieli. Ja mässyä. Ehkäpä pitäisi kauppaan..? Vihaan kyllä itseäni pian, mikäli viimeiset rahani moiseen käytän, mutta..

Is It Just Me, Or..?

Kuinka paljon voi ihminen kahdessa ja puolessa kuukaudessa muuttua? Sillä minä en vanhoissa piireissäni kokenut enää olevani minä. Tai koin kyllä, mutta piirit tuntuivat jotenkin... en tiedä. Kuin olisivat vain junnanneet samassa pisteessä koko tämän ajan, ja minä en vain jaksaisi enää. Kuin en mahtuisi enää siihen kuvioon.

Vaikka ennen kaikki se oli koko elämäni. Ja koin sinne todellani kuuluvani, kuin oma palapelini, jossa kaikki me olimme omat palamme, täydentäen toisistamme ehjän kokonaisuuden. Mutt mitä on tapahtunut? Mitä? Mistä se hiljaisuus, vaivaantuneisuus, yltiöpäinen rauhallisuus, kaikki ne katseet?! Mitä on tapahtunut, miksi kukaan ei kerro minulle?!

Huomasin taas alkaneeni elää kusipään elämää. Elämää, jossa ihmiset ovat pelkkää käyttötavaraa. Käytetään niin kauan, kun niistä voidaan jollain lailla hyötyä, jonka jälkeen dumpataan, kunnes taas apua tarvitessa otetaan yhteyttä. Ja kaikista sairaintahan tässä on se, että ihmiset oikeasti antavat tehdä tätä itselleen, käyttää hyväkseen niin paljon kuin sielu sietää!

Miten hitossa tuntea huonoa omaatuntoa, kun antavat minun tehdä näin? Vai pitäisikö minun itse muka "tajuta" että ei näin saa tehdä, ei ihmisiä saa käyttää hyväksi?

Ja panin taas. Perkele! Eikö tämä ikinä lopu??

Ei ollut edes hyvä. Itseasiassa käsittämättömän huonot sessiot. Oksettava mies kuolasi minut päästä varpaisiin, jonka jälkeen sorkki nakkisormeaan sisääni. Oksetus sai ähistyä "joko saan tulla sisään", ja tunki sormeaan pienemmän kikkelinsä minuun, vain tullakseen sekunnin päästä.

*Huokaus*

Plus-miinus-nolla. Plus morkkis. Ja pahoinvointi yötä muistellessa. Miksi minä teen tätä? Miksi?

Rauhoittuminen.

Ja niinhän siinä taas kävi, että jos rahat on loppu, niin myydään vaikka volvo, että saadaan lisää kaljaa..Argh. Eli aika tiukkaa settiä taas koko viime viikko. Hemmetti. On vain niiin pirun mukavaa istua baarissa. Nähdä ihmisiä. Juoda kännit. Seuraavan aamun krapula. Ja se morkkis..

Alan tuntea syvää sielunkumppanuutta kaikkia spugeja kohtaan. Tulen oikeasti juttuun niiden kanssa. Ja ymmärrän heitä ja heidän tilannettaan vallan mainiosti. Ihan liiankin hyvin. Enkä edes koe heitä enää elämästä syrjäytyneinä, pahalta haisevina juoppoina, vaan värikkään elämän kokeneina Ihmisinä. Enkä kierrä heitä kaukaa. Menen morottamaan. Kysymään millainen päivä. Heitän rahat tuopilliseen, mikäli minulta suinkin rahaa löytyy. Ensimmäinen merkki omasta alkaneesta spurgiutumisesta?

En ole ehtinyt ottaa yhteyttä Erääseen Herraan. Ei vain jaksa. Ei tiedä mitä sanoisi. Ja että vaikuttaisinko liian kiinnostuneelta, jos ottaisin yhteyttä? Koska en tiedä, olenko edes kiinnostunut.

Ja tapasin männä viikolla erään ruman miehen. Miehen, jolla ei edes seissyt. Miehen, joka tykkäsi rutistaa minua hemmetin hyvin. Miehen, joka oikeasti katsoi minua silmiin. Miehen, joka suuteli joka puolelle. Miehen, joka sai minut nauramaan. Miehen, jonka kanssa koin olevani turvassa. Miehen, jolle annoin numeroni. Miehen, joka on nyt soitellut.

Juostako karkuun vai katsoa mihin etenee?

Nyt olen paikassa, jossa on pakko vähän rauhoittua. Pelottavaa oli nähdä kaikki nämä ihmiset. He eivät sanoneet mitään, mutta näin sen kyllä heidän eleistään, ilmeistään, katseistaan. Pettymyksen. Sen että minusta on tullut juuri sitä mitä he pelkäsivät. Ja tällä hetkellä he vielä miettivät, että "ehkä se ei oikeasti, ehkä se on vaan ollut tämä viikko kun se on ollut vähän vauhdissa..". Ja kuitenkin tietävät itsekin, että sama kohtalo on nähty liian monta kertaa ennenkin.

Ja vittu sitä kyselyä. Poikaystävistä. Koulunkäynnistä. Rauhoittumisesta.

Sekö on minun tehtäväni tässä elämässä? Rauhoittuminen? Poikaystävä? Koulu?

Entä elämästä nauttiminen? Elä jokainen päiväsi kuin se olisi viimeisesi? Olen aika onnellinen nyt. Vaikka tiedänkin olevani onnellinen ainoastaan jatkuvan humalani vuoksi. Silti.

Ehkä Kuitenkin Pelkään?

Eräs Herra, josta aiemmassakin postauksessani taisin mainita, on taas tullut vastaan. Törmäillään vaan jatkuvasti. Aina. Jokapaikassa. Missä sitä ei osaisi yhtään odottaa.

Sain viimeistään eilen 100% varmistuksen Erään Herran kiinnostuksesta minuun. Mutta en tiedä. Ehkä pilasin kaiken?

Nyt tiedän ainakin nimen. Ja taustoja. Vietimme yön yhdessä. Mitään ei tapahtunut. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Parantaako se, vai huonontaako se mahkujani Häneen?

Hemmetti. Tuntui hyvältä olla vaan lähekkäin. Pitää Hänen päätänsä sylissäni, silittää hiuksia..

Mutta ehkä Hän toivoi jotain muuta?

Ja miksi ihmeessä minä olen nyt kiinnostunut pelkästä halailusta ja tukan silittelystä?! Ja miksi minua ärsyttää se niin paljon? Vai ärsyttääkö edes? Vai pelkäänkö kuitenkin olevani ihan pehmeätä sisältä? Ja kuinka pian saan taas pettyä? Ja kuinka kovaa silloin romahdetaan?

Ei. En minä mitään tältä odota. Jos vain joskus saan halailla ja silittää tukkaa. That's it. En ole ihastunut. En rakastunut. Äidilliset tunteet pinnassa. Tekisi vain mieli ruokkia tuota ressukkaa. Ja silitellä päätä. Halata. Rutistaa. Sanoa, että onpas sinusta tullut komea poika.

Sutinaa.

Jep. Ollut vähän sutinaa ja säätämistä Erään Herran kanssa viimeisen parin viikon ajan. Ei mitään virallista, ei ole vaihdettu puhelinnumeroita, enpä taida edes tietää hänen nimeään. Ei suudelmia, ei kosketuksia, ei yhteisiä öitä, ei alastomia vartaloita. Vain katseita. Katseita!

Hemmetti miten raivostuttavaa. Ja samalla outoa ja erilaista ja hämmentävää. Tavallaan aikas kutkuttavaakin ;)

Törmään Erääseen Herraan aina kun sitä vähiten odotan. Ja siellä missä sitä vähiten odotan. Ja katseita vaihdellaan. Drinksuja tarjoillaan. Puhutaankin jotain. Mutta onneksi molemmilla on kaveriporukka messissä, ja niidenki kanssa pitää muistaa hengata. Ei mene teineilykiimailuksi.

Ujoja katseita. Välillä riettaitakin.

Molemmat tietää missä mennään. Aiemmin olimme päässeet katseissamme ja viittomakielessämme siihen pisteeseen asti, että "mä meen nyt, tuuksä messiin? Tuu nyt jooko.. ai et? Nojooh, mä otan sitten mukaani ton tosta, sori, katellaan sitte ens kerralla.."

Tällä kierroksella pääsimme jo "Meille vai teille?"-pisteeseen saakka. Ja jopa ulostauduttiin baarista yhdessä. Muttah, kuinkas ollakkaan...

Ei menty meille eikä teille. Yksin kotiin jatkoin baarin edestä. Miksi?

Selvä Perjantai.

Jep. Ajattelinpas tänään viettää erilaisen illan. Ja todella erilaisen perjantain. Istun siis illan kotona, yksin, kiltisti, selvinpäin, ilman huumeita, seksiä, tai viinaa. Vain minä, kasapäin rästissä olevia koulujuttuja, TV ja netti. Kyllä tästä riemu repeää ;)

Jännityksellä odotan aamua.. Aamu ilman krapulaa, morkkista, tuntematonta krapulaista miestä vieressä. Ah. Suunnittelinpa jopa, että mikäli selviän selvänä tästä illasta/yöstä, niin koitanpa aamulla käydä oikein kunnon juoksulenkillä ;)

Mutta, enempiä hehkuttamatta, ilta on vielä nuori... Pitää koittaa pysyä vahvana. Jos tästä selviää hengissä, niin ehkäpä tätä voisi alkaa harrastamaan enemmältikin. Olen tosin ehtinyt jo riehua ja turhautua. Ja tupakkaakin kävin ostamassa. _ARGH_

Huomenna kuiten pakko päästä baariin.. Enkä ole edes menossa kantapubiini. Jes. Ehkä minäkin saan otettua itseäni niskasta kiinni?

Moraalisia Kysymyksiä.

Onko "huoraaminen" väärin, jos siitä nauttii? Jos molempi osapuoli tietää, että nyt pidetään ihan pirun paljon hauskaa, nautitaan elämästä, irstaillaan? Mitä väärää siinä silloin on? Vai onko se vain se tunnettu "yksiavioisuuden periaate", jota meille on kaiken muun paskan seassa pakkosyötetty pienestä pitäen, joka kasaa kaiken sen häpeän ja syyllisyydentunteen harteille? Huoran leiman otsalle. Halvan olon.

Mitä pahaa siinä on, jos harrastaa säännölisesti yhden illan panoja? Miksi siitä jää paska fiilis? Miksi? Sehän on parasta nautintoa elämässä. Harva mies taitaa vastaavassa tilanteessa joutua pohtimaan moraalikysymyksiä. Vai joutuuko? Tuleeko miehille vastaavasta morkkis? Miksi jatkuva perseenjakaminen milloin kenellekkin tekee naisesta huoran, mutta miehestä sitä kovemman äijän? Kuinka alkukantaisesti meihin on sisäänrakennettu se häpeä ja syntisyys, mikä huoraamisesta koituu? Vai onko se vain minussa? Ja jos on, niin miksi? Minä nautin. Paljon. Mitä väärää siinä on? Miksi pitää tuntea olonsa halvaksi?!

Eilen tein poikkeuksen. Eilen olin hyvin humalassa. Eilen oli kolme satavarmaa panoa piirittämässä tätä. Ja mitä tämä teki? Nauroi paskaisesti. Halusi sitä vähemmän, mitä enemmän tarjottiin. Tämä ei edes koskenut yhteenkään. Ei suudelmia. Ei edes kiimaisia katseita. Tämä oli pilkkuun asti, ja lähti sitten reippaasti kotiin, Yksin.

Entä sitten? Hetken tunsin ylpeyttä kävellessäni kotiin yksin. Mutta vain hetken. Nyt vain kaduttaa. Että meninkin missaamaan panon. Ottaa päähän.

Vihaan itseäni siltikin. Menin sitten kotiin yksin tai kaksin. Seksi tuo hetken helpotuksen. Hetken pako todellisuudesta.

Mutta miksi se morkkis? Minähän nautin!

Oksetan Minua.

Huora. Huora. Huora. Huora.

Oksettaa katsoa peiliin, Oksettaa muistella eilistä, ajatuksiani, tekojani, sanojani. Ja oliko sekään nyt sen arvoista? Sen että notkun koko illan pubissa kyttäämässä miehiä, ihan vain pantavakseni. Sen, että menen taas tuntemattoman kotiin, poltetaan tupakka matkalla, ollaan hiljaa, sisällä riisutaan vaatteet, ja kysytään kortsua. "Ai löytyy, no hieno homma!" ja ei muuta kuin vällyjen alle. Raiskaamaan miestä. Lujaa. Antaa miehen raiskata minua. Lujaa.

Aktin jälkeen yhteinen huokaus, nopeasti vaatteet päälle, pummataan vielä rööki, ja mutistaan mennessä ovelta epämääräistä "nähdään ehkä joskus jossain"-hokemaa.

Ulkona on kylmä. Siellä on taas yksin. Kotiin pitäisi jaksaa kävellä. Aamulla pitäisi mennä kouluunkin. Tai oikeammin kahden tunnin kuluttua. Aamun olotila pelottaa jo valmiiksi. Nytkin ollaan jo niin sekaisin, ettei meinaa saada satunnaiselta seksipartnerilta pummattua röökiä syttymään. Pää täynnä ajatuksia. Sama vanha levy; "Huora. Vitun halpa huora! Lutka! Vitun lutka!"

Halpa olo. Tyhmä olo. Hyväksikäytetty olo. Halvennettu.

Vaikka itsehän tätä kerjäsin! Itsehän minä asioikseni baariin lähden panoa etsimään! Itsehän minä halusin seksiä!

Ehkä kuitenkin se, mitä todella tarvitsen, on lämmin rutistus, hellä suudelma ja välittävä katse. Mutta senhän minä pilaisin välittömästi. Tahdon jonkun niin lähelle, helvetin lähelle, mutta kuitenkaan en uskalla ketään enää niin lähelle päästää. Ikinä?

Säälittävä saldo ystävänpäivänä; 2 tekstiviestiä. Itse lähetin kuitenkin 5.

Taidanpa olla siis melkoisen hyvä tyyppi...

Kontrolli Pettää.

Pitäisi lopettaa tämä riekkuminen. Rauhoittua. Ongelmana on vain levoton luonteeni, levottomat jalkani. Ei pysty olemaan vaan paikoillaan. Niin paljon nähtävää ja koettavaa. Ja siltikin oikeasti ei mitään.

Rakastan kantapubiani. Rakastan sitä liikaa. Samat naamat, samat paskanjauhannat, tylsää, tylsää ja tylsää. Mutta siitä on tullut toinen kotini. Minä tykkään olla siellä. Kännissä. Katella niitä samoja naamoja. Puhua ne samat jutut. Väsyä. Humaltua. Humaltua enemmän. Tuntuu melkein, kuin minullakin olisi elämä.

Opiskelu kärsii. Terveys kärsii. Koira kärsii, kun joutuu olemaan niin paljon yksin.

Lutkaan. Pakko saada seksiä. Ei auta. Jälkeenpäin kaduttaa. Saatanan juoppohuora! Tiedän, ei kestä kauaa tämänkokoisessa kaupungissa, kun olen jo ehtinyt panna kaikkia. Ja kaikkien kavereita. Ja olen siis vakilutka. Olen se tyyppi, "jolta saa varmasti". Sillä saihan se ja sekin tyyppi ja niiden kaverit. Eikä tarvinnu etes kysyä. Ja oli villä. Juu, se ottaa tosi hyvin suihinki. Ja anaaliseksiäkin se vaatii. Likainen huora. Mutta sun ei ite tarvii tehä muuta ku pitää muna pystyssä.

Rakastan miehiä. Liikaa. Muistan taas minkä takia sinkkuilu sopii minulle niin hyvin. Muistan taas kuinka paljon seurustelusuhteeni kärsivät pakkomielteestäni miehiin. On vain niin paljon erilaisia miehiä. Erilaisia katseita. Erilaisia suudelmia. Ja kosketuksia, ah. Mutta kaikista eniten tykkään kyrvistä. Siitä, että ne ovat niin erilaisia. Ja minä tahtoisin vaan nähdä ne kaikki. Ja imeä niitä kaikkia. Ja vihaan tätä puolta itsessäni niin paljon. Huora.

Pitäisi vähän hidastaa. Pilvikin on taas takaisin. En tiedä miksi, sillä koskaan en ole tykännyt siitä tunteesta. Menee vain niin liikaa oman päänsä sisään, koittaa miettiä. Liikaa, vaikka ei kuitenkaan mitään.

Tulkaa joku, ja lyökää se pallo takaisin nilkkaani. Kahlitkaa minut. Pitäkää selvänä. Välillä. Edes vähän. Tule, rakasta minua. Halaa kovaa. Suutele hellästi. Rutista kainaloosi.

Ehkä pitäisin siitä enemmän, kuin tästä jatkuvasta sekoilusta. Ehkä saisin mahdollisuuden leikkiä taas Täydellistä Tyttöystävää. Ehkä uskoisin hetken tähänkin maailmaan, enkä pakenisi sitä korvikemaailmaani.

Liikaa alkoholia. Liikaa pilveä. Liikaa seksiä.

Carpe Diem - Tartu Hetkeen.

Kävin eilen koko illan keskustelua erään mielenkiintoisen ihmisen kanssa Carpe Diemistä.

Sitä vain taas sai huomata oman tylsyytensä ja ankeutensa, kun kuuntelee toisen tarinoita hänen matkoistansa ja seikkailuistansa. Tarinoita siitä, kuinka koko maailma on avoin. Jos sinulla on unelma, mene ihmeessä ja toteuta se! Tarjotaan sinulle sitten mitä tahansa mahdollisuutta, tulisi siihen tarrata, ja lähteä ilman ennakkoluuloja kokemaan uutta.

Pitäisi vain lopettaa tämä elämän kiroaminen ja tehdä asialle jotain.

Hemmetti, sen tyypin elämänasenne oli oikeasti niin huippu! Carpe Diem- that's it.

Maailmassa on niin paljon kaikkea mitä kokea.. huoh. Tarttis mahdollisuuden tähän. Nyt. Tämä tarraisi ja lujaa. Ja sitten oltaisiinkin taas kokemusta rikkaampia.

Stop Dreaming, Girl!

"Nyt on kulunut 48 tuntia lopettamisesta ja todella kannattaa jatkaa tsemppaamista! Nikotiini on poistunut elimistöstäsi. Myös haju- ja makuaistisi ovat parantuneet huomattavasti. Joko huomaat eron?"

Huomaan joo, todellakin. Tämä päivä ollut yhtä h.lv..ttiä! Tappofiilis päällä koko ajan. Vaikka olen kyllä saanut paljon tsemppausta ja tukeakin, kiitos siitä kaikille kanssaeläjilleni. Ehkä tämä tästä. Ehkä minustakin vielä tulee Parempi Ihminen.

Nyt vasta huomaa, kuinka paljon aikaa tupakanpoltolla sai oikeasti tapettua. Nyt vain tuntuu että aikaa on.. ja on... ja on. Pää on täynnä ajatuksia koko ajan. Muistot pakottavat itsensä pintaan. Enkä voi muuta kuin ottaa kaiken vastaan, sillä normaalistihan menisin tupakalle pysäyttämään moisten aivoitusten tulvan.

Sitä vain miettii, että missä meni vikaan.. vai menikö missään kuitenkaan? Ehkä asiat eivät tämän paremmin voisi ollakaan? Vuosi sitten tähän aikaan muistan suunnitelleeni tulevaisuuttani siinä määrin, että "tuli mitä tuli, ovat asiat hiton hyvin, jos vuoden päästä tähän aikaan asun/olen jossain muualla kuin täällä, ja en enää seurustele tuon kontrollofriikin kanssa."

Ja sen lisäksi tieten haaveilin olevani töissä tai opiskelevani. Ja haaveilin pääseväni eroon läheisriippuvaisuudestani.

Eli asiat on mennyt siltä kannalta ajateltuna aikas nappiin; paikkakunta vaihtunut, sinkkuhan olen, opiskelupaikankin sain, ja osaanpa olla myös yksinkin ;)

Mutta jos lähdetään muistelemaan sitä, mitä kuvittelin ihan pikkutyttönä minun olevan parikymppisenä.. Oletin olevani nätti, suosittu, yhtä fiksu kuin isoveljeni (ellen jopa fiksumpi), olevani kihloissa "unelmavävyn" kanssa, asuvani tämän unelmavävy-kihlattuni kanssa, rakastavassa suhteessa, valmiina pyöräyttämään lapsia milloin vain. Kuvittelin itseni kuuden ällän yli-oppilaana, kuvittelin itselleni paljon ystäviä, taisinpa haaveilla Miss Suomen tittelistäkin ;)

Heh. Se pentu kun olisi nähnyt mitä on tulossa, olisi tainnut luovuttaa jo tuolloin. Mutta ei siinä. Kyllä minulta löytyy tuolle pikkuprinsessalle perustelut siihen, miksi minusta ei tullutkaan sellaista kuin tämä kuvitteli;

1. Nätteys on yliarvostettua. Olen mielummin söpö. Ja mitä läskeihini tulee, niin kyllä minä mielummin Elän, kuin kyttään painoani.
2. Unelmavävy nähty ja koettu. Elämä oli paskaa. Kosintoja on sadellut. Sinänsä ei siis kauas heitä. Rakkaus kun ei ole ihan niin yksinkertaista, kuin pienenä prinsessana saattaa kuvitella.
3. Lapset tulee jos on tullakseen. Eli siis toisinsanoen kammoan lapsia. Ainakin vielä. Palataan asiaan sitten, kun se prinssi tulee valkealla ratsullaan minut noutamaan ;)
4. Uskon edelleenkin, että tuon yli-oppilas-homman saavuttaminen on mahdollista. En vain ole jaksanut vielä toistaiseksi siihen ryhtyä. Onhan tässä vielä aikaa, jos se nyt yhtäkkiä alkaa pirun tarpeelliselta tuntumaan.
5. Onhan minulla kuitenkin ollut muutamia niin helkkarin hyviä ystäviä, ettet olisi ikinä osannut sellaisista tuossa iässä vielä haaveillakaan!
6. Miss Suomet eivät ole oikeasti edes nättejä. Niillä on vain paljon meikkiä. Ja on sitäpaitsi siinä määrin teennäistä hommaa, että jos olisit sillon tiennyt, mitä minä tiedän nyt, et olisi oikeasti moisesta tittelistä haaveillut. (Joojoo, tiedetään, ei ne tällaisella perällä varustettua sinne ottaisikaan, mutta kuitenki...)

Liekö olisi tuo viaton prinsessa minua uskonut, kun olisin hänen eteensä lompsinut, ja sanonut; "stop dreaming, little girl. This is what you'll end up with, anyway.."

Unettomia Öitä.

Tuhannen yötä kanssasi valvon... Siis tupakanhimoni kanssa.

Viime yö meni ihan pyöriskelyksi, turhautti ja teki pirusti mieli savuketta, yhtä vain.. mutta tupakoinnin sijasta jatkoin pyöriskelyä.

Ja nyt menee hermot tämän v*%#n bloggerin kanssa!!

Juu, eihän kukaan väittänytkään tämän olevan helppoa..

Mutta asiaan; kesätöitä pitäisi saada. Jos jollakulla on tappovarmoja vinkkejä, kuinka tulla valituksi satojen joukosta, niin niitä kyllä otetaan vastaan;) Myöskin killeri-hakemuksen tekoon liittyvät vihjeet ovat erittäin tervetulleita, sillä tällä tytöllä on vähän sellainen kutina, että nyt tarttis jotain ekstraa, ettei jäisi taas ilman. Kertokaa siis. Auttakaa avutonta.

Hakijana erittäin hymyilevä ja flirtti (tekee vaikutuksen mieheen kuin mieheen..), nuori, savuton (tavoitteena olla vielä kesälläkin..), energinen tytönpallero, joka on ulospäinsuuntautunut ja tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa (viimeaikoina todettu tämäkin..). Kielitaitoakin löytyy (heikkona ulkomaalaisiin miehiin..), asiakaspalvelualttius olkoon vahvuuteni, ja myöskin erittäin tunnollinen työntekijä olen.

Niin että mitenkäs näillä ominaisuuksilla sitten erotutaan kaikista niistä 99:stä muusta positiivisesta asiakaspalvelijasta?

"Parissa vuorokaudessa
lopettamisesta häkä häviää elimistöstäsi ja keuhkosi alkavat jo
puhdistua."

Tupakointi.

Sitä vain heräsi taas miettimään, että minkä ihmeen tähden tahdon tuhota jatkuvasti terveyttäni ja ulkonäköäni, ja vielä maksaa siitä lystistä?

Siitä, että haisen pahalle, maistun pahalle, ihoni vanhenee supervauhdilla, olen riippuvainen myrkystä, tuhoan elimisöäni ja yleistä kuntoani, siitä, että vahingoitan myös kanssaihmisteni terveyttä.

Siitä, että koen tarpeelliseksi vääntäytyä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla pakkaseen kärvöttelemään, nauttimaan pakollisen myrkkyannokseni, tuhoamaan keuhkoni.

Jepjep. Eilen en polttanut kuin yhden tupakan koko päivänä, tänään meni kyllä kaksi, mutta hemmetin hyvin kuitenkin ihmiseltä, joka on viimeisen kahdeksan vuoden ajan polttanut askillisen päivässä; eli HYVÄ MINÄ!

Tupakointi loppuu siis tähän. Ja kiroamista tullaan varmaan kuulemaan.. :(

Mutta uskon siltikin, että tuosta myrkystä kun/jos pääsen eroon, niin on se kyllä kaiken sen vaivan ja kärsimisen arvoistakin, ja sillä saa kyllä sitten todellakin ylpeillä!

Muutkin nyt kaikki itseä ottamaan niskasta kiinni, eikö vaan?

Päivän tsemppaus;

Tupakoimaton nainen on naisellisempi,
tuoksuu ja näyttää hehkeämmältä.

Elämäni Sinkkuna.

Elämäni sinkkuna on kestänyt nyt parisen kuukautta.

Aloin miettimään aikaa taaksepäin, aikaa, jolloin Sinä vielä olit minun, aikaa jolloin Sinä vielä olit elämäni keskipiste. Aikaa, jolloin asuin vielä siellä. Aikaa, jolloin sain kuulla paikkakunnanvaihdoksen olevan tulossa. Aikaa, jolloin vielä sokeasti uskoin Sinun kulkevan rinnallani, jakavan uuden elämäni kanssani täälläkin.

Aikaa, jolloin kuulin, ettet halua. Ettei Sinua kiinnosta. Tai että kiinnostaa, ja rakastat kyllä kovasti, mutta nyt ei vain onnistu. Aikaa, jolloin sain selville Kaiken. Aikaa, kun maailmani romahti. Ja lujaa.

Aikaa, jolloin en halunnut jäädä enkä lähteä. Aikaa, jolloin luottamukseni kaikkeen oli kadonnut. Aikaa, jolloin halusin vain nukkua ja nukkua.

Huvittavaa sinänsä, että vielä pari viikkoa sitten purin blogiini viikonloppu- ja yksinolo- ahdistustani. Nyt minulla ei ole enää sitäkään ongelmaa. Nyt on oikeastaan ihan jees, että saa olla viikonloput ihan itekseen, pestä pyykkiä, siivota, tehdä läksyjä, treenata, kokata käsittämättömän hyviä safkoja just for me. Saa luvan kanssa lillua kylpyammeessa tuhottoman kauan, tehdä kaikkia tyttöjenjuttuja; kasvonaamioita ilman että kukaan tulee nauramaan vihreälle naamallesi, sheivata sääriä kauan ja huolellisesti, rasvata itsensä päästä varpaisiin, ottaa vain rennosti..

Mitä siis opimme tästä? Paljon. Minä osaan olla yksin, ja se on hemmetin hienoa! Ainut sinkkuilun miinuspuoli ovat oksettavat tyypit, jotka eivät vain usko, ettei kiinnosta. Hienoa sinkkuilussa on myöskin se, että voi joka paikassa leikitellä ajatuksella, että Se Oikea kävelee vastaan just nyt, ja sitten vaan rakastutaan palavasti.. Mutta saahan sitä haaveilla..?

Hienoa on myöskin se, että saa ihastua niin moneen tyyppiin ja niin paljon kuin ikinä haluaa, ja ihan milloin vain, tuntematta huonoa omaatuntoa. Ja flirttailu, ah! Olin melkein jo unohtanut kykyni siinäkin, seurustellessa kun tästä flirttiluonteestani oli lähinnä haittaa ja hampaiden kiristystä, mutta nyt sekin on siis sallittua. Ja minä oikiastikki tykkään elämästäni nyt.

Eli siis, arvon kanssasisaret- ja miksei -veljetkin; Lähtekäämme ostamaan se shamppanjapullo ja vaahtokarkkeja ihan vain Minua Itseäni varten, juhliaksemme omaa ihanuuttamme, ja siinä sivussa tieten elämän ihanuutta!

Liian positiivista? Nojooh, se on vaan tämä kevät, kun tekee minut aina hulluksi..;)

Elämä Onkin Ihan Kivaa.

Yllätyin tänään, kun huomasin tämän. Elämähän on oikeasti aika jees. Ainakin tällä hetkellä. Huomaan ympärilläni olevan kasapäin huippuhyviä tyyppejä, huomaan itsekin kehittyneeni parempaan suuntaan (pieniä hairahduksia ei lasketa..). Yhtäkkiä vain kaikki loksahtelee paikoilleen. Ja kyllä, huomaan taas, että täytyy tutustua ihmisiin ennenkuin tuomitsee, koska suurin osa kanssaihmisistämme on oikiasti hyviä tyyppejä!

Ja mitä iilimatoon tulee, niin se ei tajua. se siis vielä vaiheessa.

Niin. Ja paljon kivaakin on tapahtunut. Ja kuinka ollakaan, enää minua ei kiinnosta. Ensin olin innoissani kun huomasin Hänenkin olevan kiinnostunut, mutta hetken aikaa mietittyäni tulinkin siihen lopputulokseen, että eipä tuokaan kyllä kummoinen ole. Ja että eipä oikeastaan kiinnostakaan. ARGH.