Uusi Elämä?

Tulin sitten valituksi erääseen opinahjoon toisella puolella suomen manteretta.. Juuri sinne minä halusinkin, minähän sain juuri sen mitä halusinkin! Mutta siltikin vituttaa. Ja pelottaa. Ja hirvittää.. Jättää nyt kaikki tämä paska taakse. Ja toisaalta kaikki hyväkin taakse. Ja hypätä tuntemattomaan, uuteen elämään. Uusi koti. Uusi kaupunki. Uudet ystävät. Uusi koulu. Uusi kampaus. Uusi elämä?

Olenko siellä onnellisempi? Loppuvatko, tai vähenevätkö edes ongelmani? Olenko yksinäinen? Tutustunko keneenkään? Entä vanhat ystävät? Unohtavatko he minut? Hylkäävätkö? Entä minä heidät? Kotiudunko sinne? Osaanko elää siinä ympäristössä? Onko tämäkään ala, mitä nyt menen opiskelemaan, siltikään se oikea? Turhaudunko?

Entä kaikki "Sitten ku mä muutan"-jutut, tapahtuvatko ne? Käynkö vähentään joka toinen aamu kunnon aamulenkillä? Opettelenko käyttämään rahani paremmin? Hankinko viikonlopputöitä? Menenkö autokouluun? Alanko käymään jumpassa? Olenko super-sosiaalinen? Lopetanko tupakoinnin? Toteutanko unelmiani?

Mitä jos mokaan kaiken? Mitä jos kaikki on väärää? Mitä jos mikään ei onnistu? Voiko siltä reissulta palata kotiin, todeten vain, ettei se ollutkaan minun juttuni? Ja huomatakseen, että täällä minulla ei ole sitä väärääkään juttua, että täällä on vain tyhjyys ja itsemurha? Kaikki ihmiset jotka ovat pettäneet, puukottaneet selkään, juonineet pahoja? Kaikki nekin ihmiset, joille itse olen tehnyt pahaa?

Eikö sen pitäisi olla mahdollisuus parempaan, maiseman vaihdos? Kun tilanne on tällainen? Mitä tässä on enää menetettävää?

Kidutusta.

En uskalla kohdata saastaa silmästä silmään, en halua likaista huoraasi minun alueelleni. En tahdo tietää, en tahdo nähdä, en tahdo avata silmiäni todellisuudelle.

En tahdo, en.

Mutta silti. Silti tahdon kiduttaa itseäni. Tahdon vakoilla huoraasi. Tahdon tutustua internetin välityksellä lutkaasi, tahdon katsoa häntä silmiin, tahdon kysyä häneltä; miksi? Ja niin teenkin. Kunnes huomaan hakkaavani nyrkeilläni tietokoneen näyttöä. Kunnes huomaan saman oksetuksen edelleen hymyilevän minulle kuvassaan. Pilkallisesti, kuin hän olisi jo kuvanottohetkelläkin tiennyt, mihin käyttötarkoitukseen kuvaansa tultaisiin käyttämään.

Miksi? Miksi tahdon tietää kaiken hänestä? Miksi tahdon salaa tirkistellä hänen elämäänsä? Miksi tahdon nähdä kuvia Sinun ja Huorasi entisistä yhteisistä lemmikeistänne? Miksi tahdon tietää, kenen kanssa rakkauteni rikkoja yleensä bilettää ja missä? MIKSI?!

Miksi en voi vain unohtaa?

Tyhjyys Ja Typeryys.

Niin Tyhjää. Niin Typerää.

Kaikki tämä, koko vitun elämä.

Aina ollut hankala ymmärtää, kuinka jotkut nauttivat, kuinka jotkut luottavat, kuinka jotkut janoavat, elämästä, elämään, elämää.

Kuinka jotkut oikeasti toivovat, ettei tämä loppuisi koskaan. Kuinka joku uskaltaa toivoa koko ajan vain enemmän, enemmän ja parempaa.

Kuinka joku ei pelkää lainkaan sitä päivää, kun matto vedetään alta. Kuinka joku ei edes usko sellaista päivää ikinä tulevankaan. "Elämä kantaa", ne sanoo. Ja siihen ne luottaa. Ja ne, jotka eivät siihen luota, luottavat sitten jumalaan taikka johonkin muuhun suureen ja mahtavaan, joka meidät kaikki pahasta pelastaa.

Entä minä? Entä kaikki kaltaiseni säälittävät kyynikot? Entä kaikki me, jotka eivät usko moiseen, entä kaikki me, jotka vain jatkuvasti odotamme, että seinät kaatuvat päälle? Että kaikki tuhoutuu? Entä kaikki me, jotka emme koskaan voi olla onnellisia siinä pelossa, että mitä onnellisempia olemme, niin sitä enemmän menetyksen päivänä menetämme?

Onko tässäkään nyt mitään järkeä? Jos joskus uskallat elää, rakastaa, olla onnellinen, samalla hetkellä kun sen tajuat, tajuat myöskin sen, että olet vaarassa menettää kaiken. Että olet osan jo menettänyt. Että rakkaus on rikki, elämäsi paskaa, sinä itse pohjasakkaa, onnellisuuskin vain humalan aiheuttamaa illuusiota? Kuinka siinä tilanteessa on suotavaa toimia? Vajota synkkyyteen, pysyä visusti neljän seinän sisällä? Olla jatkuvasti humalassa, muuttaa sillan alle asumaan, ei mitään menetettävää, jatkuva illuusio taattu. Näinkö?

Epätietoisuuden Tuskaisuus.

Miksi et voi mitään tunnustaa? Miksi en uskoisi sinun tehneen sitä? Kaikki merkit viittaavaat siihen.. Epätietoisuus repii ja tuhoaa. Ei jaksa.

Huomasin jälleen olevani kuitenkin vain minä. Olen kuitenkin yhä edelleen se sama idiootti, joka tekee kaiken väärin ihan vain saadakseen huomiota. Huomaan taas olevani se saatanan tampio, joka yrittää epätoivoisesti saada ihmiset kuuntelemaan hänen tappavan tylsiä tarinoitaan. Huomaan taas palaavani pisteeseen, jossa olen läski oksettavuus, idioottiääliövitunpersenaama. Huomaan, etten vieläkään osaa olla minä. Olen aina jotain muuta. Olen aina sitä mitä seura vaatii. Olen asiallinen, olen rento, olen blondi, olen bimbo. Olen tunnollinen, ahkera ja tarkka, sählään ja sotken ja joka paikasta myöhästyn. Olen sporttinen ja reipas, piilojuoppo ja ketjupolttaja. Aina niin saatanan pihalla, omassa yksinäisyydessään eksyksissä, eikä siltikään uskalla koskaan sitä kenellekään myöntää.

Vittu mitä paskaa. Vapauttakaa joku minut tästä.

Luin tuossa taannoin Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty- kirjan, joka tuskin enempää esittelyjä kaipaa. Herätti paljon ajatuksia, sytytti monta kipinää. Suosittelen kaikille.

Minäkin tahtoisin vain kuolla. Nyt. Naps.

Kannattaako Tunnustaa, Jos Pettää?

Niin. Kannattaako? Onko siitä oikeasti mitään hyötyä kenellekään? Mitään muuta hyötyä, kuin se että pettäjä saa omantuntonsa puhtaaksi? Ja petetty arvet sieluunsa, särön rakkauteensa, ammottavan aukon itsetuntoonsa? Kaikki ne kysymykset... miksimiksimiksi? miten? minkä vitun takia?? Enkö minä riitä, etkö oikeasti rakastakaan, olenko vaan niin paska ihminen, ettei minua kestä, ilman että pitää käydä muiden kainalossa hakemassa lohtua tähän paskaan elämään?

Mitä pitää tehdä, kun käy ilmi että on tullut petetyksi? Kertokaa. En ole ollut ennen tässä tilanteessa, tilanteessa jossa ihminen, jota Oikeasti rakastan, ja jonka kanssa Oikeasti haluan olla, tekee jotain näinkin paskamaista. Jos annan anteeksi, käsittääkö hän sen niin, että saa tehdä saman toistekin? Jos en anna anteeksi, kiroan koko loppuikäni sitä, että päästin elämäni rakkauden käsistäni.

Jos jatkamme yhteistä taivaltamme, mietinkö jatkuvasti, että "rakastaakohan toi mua oikeasti yhtään", ja että "missäköhän se oli viime yön, kukakohan sille soitti, kenelle se laittoi viestiä, miksi se tällää noin paljon salille menoa varten..?"

Kertokaa, mitä helvettiä tällaisessa tilanteessa pitää tehdä, mitä?! En halua tulla kusetetuksi, en halua tulla rikotuksi, en halua että tunteillani pelleillään, en halua että kustannuksellani pelleillään, en halua tyytyä kakkossijaan, tahdon olla hänen ehdoton ja ainut ykkösensä, en tahdo pelätä jokaisen huoran kaatavan mieheni sänkyynsä. En tahdo, en.

Miksi perkeleessä minun piti saada tietää tästä?! Miksi perkeleessä sinun piti tehdä tämä?

Oveeni liimaan viestin, jonka sanoma on seuraava "Jätäthän saastat kotini ulkopuolelle". Ja se on sitten käsky. Yksikin saasta minun alueelleni, ja minä lopetan tämän sievistelyn. Siinä vaiheessa tällä tytöllä napsahtaa ja lujaa.

Kerro Mulle Miksi Teit Sen, Etkö Voinut Vastustaa?

Miksi, miksi, miksi?! Minkä helvetin takia piti mennä pilaamaan kaikki?? MIKSI?! Miten voit tehdä jotain tuollaista? Miten voit olla niin kylmä paska, miten?! Miten kehtaat tuoda minun kotiini saastaa, miten kykenet itsekin niin lähelle saastaa menemään, että sellaiseksi sinäkin muutut?! Ja itsehän makasin viereisessä huoneessa sammuneena... VITTU SINUA JA SINUN HUORAASI!!!!!!

Pahoittelen tekstin laatua, tämänhetkisessä mielentilassa ei kykene mihinkään.