Tyhjyys Ja Typeryys.

Niin Tyhjää. Niin Typerää.

Kaikki tämä, koko vitun elämä.

Aina ollut hankala ymmärtää, kuinka jotkut nauttivat, kuinka jotkut luottavat, kuinka jotkut janoavat, elämästä, elämään, elämää.

Kuinka jotkut oikeasti toivovat, ettei tämä loppuisi koskaan. Kuinka joku uskaltaa toivoa koko ajan vain enemmän, enemmän ja parempaa.

Kuinka joku ei pelkää lainkaan sitä päivää, kun matto vedetään alta. Kuinka joku ei edes usko sellaista päivää ikinä tulevankaan. "Elämä kantaa", ne sanoo. Ja siihen ne luottaa. Ja ne, jotka eivät siihen luota, luottavat sitten jumalaan taikka johonkin muuhun suureen ja mahtavaan, joka meidät kaikki pahasta pelastaa.

Entä minä? Entä kaikki kaltaiseni säälittävät kyynikot? Entä kaikki me, jotka eivät usko moiseen, entä kaikki me, jotka vain jatkuvasti odotamme, että seinät kaatuvat päälle? Että kaikki tuhoutuu? Entä kaikki me, jotka emme koskaan voi olla onnellisia siinä pelossa, että mitä onnellisempia olemme, niin sitä enemmän menetyksen päivänä menetämme?

Onko tässäkään nyt mitään järkeä? Jos joskus uskallat elää, rakastaa, olla onnellinen, samalla hetkellä kun sen tajuat, tajuat myöskin sen, että olet vaarassa menettää kaiken. Että olet osan jo menettänyt. Että rakkaus on rikki, elämäsi paskaa, sinä itse pohjasakkaa, onnellisuuskin vain humalan aiheuttamaa illuusiota? Kuinka siinä tilanteessa on suotavaa toimia? Vajota synkkyyteen, pysyä visusti neljän seinän sisällä? Olla jatkuvasti humalassa, muuttaa sillan alle asumaan, ei mitään menetettävää, jatkuva illuusio taattu. Näinkö?