Turha ja vääränmaillinen.

mä haluaisin jotain nappeja joilla tän olon vois turruttaa; kaikki tunteet. Ei tässä maailmassa ole sallittua olla onnellinen ja iloinen, tai apaattinen ja väsynyt ja vittuuntunut, kuin tilanteissa joissa se on soveliasta ja korrektia, ja silloinkin nämä tuntemukset täytyy ilmaista tavalla joka kaavaan sopii, olla etiketinmukainen. Mä en jaksa sitä, että mun pitää aina hävetä tunteitani, mä en jaksa sitä, että pitää olla koko ajan hillitsemässä ja tukahduttamassa itseä. Mä en jaksa sitä, että mun pitäis käyttäytyä asiallisesti ja aikuismaisesti, pukeutua hyvin (kaavan mukaan hyvin), myydä itseni ja persoonani työnantajalle, olla vain työmyyrä, joka taputtaa kun käsketään, naurahtaa siveliäästi jokun kertoessa vitsin, itkee hautajaisissa, kauniisti, ilman että meikit leviävät. Mä en jaksa sitä, että elämä ei saisi olla hauskaa. Mä en jaksa sitä, että pitäisi olla positiivinen, mutta kuitenkin vain hillitysti ja sisäisesti, ulospäin täytyisi näyttää kuitenkin hemmetin vakaalta ja uskottavalta. Mä en jaksa sitö, että mun mielialat heittää kärrynpyörää ees ja taas koko ajan, mä en jaksa sitä etten pysty oleen paikoillani, mä en jaksa sitä, kun ahistaa kun pitäisi olla ”kaikki porukassa, yhdessä ja kivaa”, jeejee. Mä en jaksa sitä, että ilojani väheksytään, mä en jaksa sitä, että surujani pyydetään piilottamaan. Mä en jaksa tuntea tätä kaikkea, mutta en myöskään jaksa sitä, kuinka meidän kaikkien pitäisi olla kuin robotteja, toimia kuin pitääkin, tehdä kaikki vittu just niinku pitääkin. mä en jaksa tätä hemmetin kaavaa, jota mä en vaan ymmärrä. mä en jaksa olla tyhmä, mutta mä en myöskään jaksa peitellä tyhmyyttäni koko ajan. jossain mun sisällä on niin hemmetin tukahdutettu ihminen, jonka on aina välillä pakko vähän huutaa, lähteä kävelemään, haistattaa pitkät, valita se oma polku, joka on niin helvetin kuoppainen ja mutkikas, ristennyt jo aikaa sitten siltä oikealta tietlä, jota olisi soveliasta kulkea. mä en jaksa enää koittaa kompuroida peltojen ja soiden yli, metsien halki, sille tielle, jossa ihmiset kävelee ryhdikkäinä ja asiallisina jakkupuvuissansa, ihmiset, jotka ovat onnellisia vain kun siihen on varmasti aihetta, ja juuri silloin, kun pitääkin, häissä, ristiäisissä, pidettäessä sylissä vastasyntynyttä; ja silloinkin onni ilmaistaan pienellä, hienolla hymyllä, hillitysti ja hallitusti. mä en jaksa enää. mä oon paha siemen. vääränlainen pala sopiakseni tähän palapeliin. mulle ei oo paikkaa. oon purppuranpunainen auringonlaskun taivaspala, joka yrittää tunkea itseänsä sinitaivaiseen, hattarapilviseen kesämaisemaan. ei se vaan istu siihen. mä en vaan istu siihen. mä en sovi. mä oon vääränlainen. väärä väri, väärä malli. se, joka ei muokkautunut sopivaksi silloin, kun olisi pitänyt. sopivaksi. ei kai se oikeesti voi olla niin helvetin hankalaa? voiko? olla sopiva ja normaali, sellainen kuin muutkin? miksi mä en opi sitä? miksi? miksei mulle kerrottu mitään muokkautumisesta? miksi? miksi erilaisuutta ihannoidaan, pidetään sitä helvetin hienona asiana, aina niin kauan, kunnes joku erilainen tulee teidän lähellenne. Siinä vaiheessa lydään luukut kiinni, sanotaan, että olet liian outo, mee pois, et sää sovi tänne. Mee tuonne häkkiin, missä me pidetään kaikki muutkin friikit, sieltä me voidaan sua sitten katsella ja ihastella että ai hitto, kuinka se erialisuus on sitten hienoa. Mä alan nyt nukkumaan ja herään vasta, kun normaalius on hävitetty maanpäältä, ja me kaikki saadaan olla sellaisia ku ollaan, vapaasti ja oikeesti, töissä ja työn ulkopuolella, ihmisten ilmoilla ja kotona. Herään sitten, kun ihmiset saa nauraa sillon ku naurattaa, sille mikä naurattaa, niin hervottomasti ku haluaa, ja itkee sillon ku itkettää, sille mikä itkettää, niin avoimesti ja niin hemmetin rumasti, vuolaasti ja epäsovinnaisesti, kuin vain suinkin haluaa. Luokaa se maailma ja herättäkää mut sitten. Sitten mä hymyilen.

”Be the change you want to see in the world.” – Mahatma Ghandi

Niin ne päivät lentää..

Huhhuh. Reipas vuosi vierähtänyt ilman postausta. Itseasiassa ilman, että edes muistin koko blogia!

Mikä on muuttunut, vai onko mikään?

Hmm.. Paljon on muuttunut. Ainakin, mikäli elo tuolloin oli todella sellaista, kuin teksti antaa ymmärtää. Vakisuhde. Unelmien toteutus. Positiivisuus (joka nyt on ollut hetkellisesti hukassa..). Sosiaaliset kyvyt (nekin tosin näissä olosuhteissa ovat vaan pahentuneet).

Herää vain kysymys; miksi lähdin kaikesta siitä täydellisyydestä ja onnellisuudesta pois, kärsimään yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta tänne? miksi? Ahneuttaniko, vai ainoastaan sen vuoksi, että kuvittelin kaikkialla olevan ihanaa?

Rakastan Sinua. Äärimmäisen paljon. Nauratti lukea noita kirjoituksia meidän alkuajoista :D mutta tottahan se on! (tai ainakin oli ;)). Kaikki on muuttunut. Tai siis ainakin me. Me ollaan rakastavaisia isolla R:llä. Me molemmat. Vaikkakin minä olen taas tehnyt kaikkea typerää, muttah.. ei siitä kuulema kannata puhua. Kaipaan ystäviä ihan perkeleen paljon. Kaipaan tuttuja naamoja. Kaipaan tunnetta siitä, että tiedän tarkalleen, mitä ympärillä tapahtuu. Että tiedän tavat ja kielen ja käytännön. Että osaan vitsailla ja flirttailla. Tarvittaessa vittuilla kepeästi. Mutta en näin, kuin täällä. En näin. En minä halua. Eikä kukaan muukaan.

Koti. Kohta. Me. Ystävät. Rakkaus. Huolenpito. Nauru. Hymyt. Halaukset. Lämpö. Elämä.

Minun Elämäni.

Viime postauksesta näyttääkin jo vierähtäneen..

Elämäni on taas siinä pisteessä, missä pitäisi pysähtyä määrittelemään, mitä haluan, mitä en, minkä jätän taakseni, minkä otan elämääni, mihin suuntaan tästä risteyksestä lähden, sillä suora tie päättyy tähän.

Ok, pakoilemassahan olen ollut. Ja nyt ollaan tulossa taas siihen pisteeseen, jossa pakoilu täytyy lopettaa, ja on palattava entiseen. Ympäristöön ainakin, ellei kokonaan entiseen elämääni. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. En tahdo sitä samaa enää, en. Täällä minun on hyvä olla, juuri nyt, juuri näin, juuri nämä ihmiset elämässäni, juuri tämä arki, jonka olen täällä saanut itselleni rakennettua.

Paitsi että.. Olen taas rakastunut. Vahingossa. Ihmiseen, jota pidin täytenä idioottina, kun ensi kertaa tapasin. Ja toisenakin. Ja kolmantena pidin häntä äärimmäisen tylsänäkin idioottina. Enkä nähnyt hänessä mitään kiinnostavaa.. Kunnes sitten..

Hemmetti. Sellainen katse. Sellainen kosketus. Sellainen suudelma. Miten sellaisesta voi kieltäytyä? Ja miten voi välttää rakastumisen, multimaalisen hullaantumisen, toisen tapittaessa sellaisilla silmillä? Koskettaessa sellaisilla käsillä? Suudellessa sellaisella tavalla ja sellaisiin paikkoihin?

Olen hullaantunut. Totaalisesti.

Ja samalla pelkään. Niin paljon. Pelkään, koska olen nähnyt tuon katseen ennenkin. Tuntenut tuon kosketuksen ennenkin. Ja kyllä, nuo suudelmatkin olen kokenut ennenkin.

Ja sillä kerralla säryin. Ja pahasti. Enkä vieläkään ole siitäkään kerrasta täysin korjaantunut. Miksi siis antaisin sen tapahtua uudelleen?

Olenko vain ahne?

Turhautumista.

Ja minkäs sitten menikään Tyhmä Tyttö tekemään? Noh, sehän paljasti ihastuksellensa olevansa ihastunut. Ja mitäs sitten tapahtui? Noh, Tyhmä Tyttö oli luonnollisesti niin kaameassa humalassa, ettei voi muistaa!

Eräästä tämä ei ainakaan ole enää pätkääkään kiinnostunut, eikä ole pitänyt siihen yhteyksiä, sillä "suhde" Erään kanssa alkoi olla siinä pisteessä, että jollei sitä heti lopeta, se kehittyy joksikin vakavemmaksikkin. Tai oli oikeastaan jo ehtinykin sellaiseksi kehittyä. Mutta nyt täytyykin sitten olla entistäkin skarpimpana, ettei tilanne pääse menemään samaan suuntaan takaisin.

Mutta. Ihastunut olen siis edelleen. Enkä minä mitään halua tältä ihastukselta. Olen tyytyväinen, kun saan vain katsella häntä kuola poskella. Hymyillä hänelle. That's it.

Nyt nukkumaan.

Pahapaha asia.

Miksi? Miksi meninkään sinuun, Ihastukseeni koskemaan? Miksi menin tekemään elämästäni niin helvetin hankalaa sekaantumalla sinuun, antamalla sinun sekoittaa minut? En kestä. En pysty. En jaksa.

Tuskaa katsoa sinua. Tuskaa olla koskematta. Tuskaa olla rakastumatta. Olen niin korviani myöten lääpälläni sinuun jo nyt! Luulin voivani hoitaa tilanteen pelkällä olankohautuksella, mutta tässä se taas nähdään; Kerran Tyhmä tyttö, aina Tyhmä tyttö. Ja niin se vaan menee ja sekoaa, antaa noin vain yhden käsittämättömän upean panon viedä jalat alta. Antaa ajatuksensa harhailla jatkuvasti silittämään niskaasi, suutelemaan kaulaasi.. ah.

Enkä minä muuta voi. En voi muuta kuin haaveilla. Ja olla mustasukkainen ja katkera. Jokaisesta katseestasi ja hymystäsi muille. Enkä itse silti uskalla vieläkään edes katsoa sinua silmiin.. Kai pelkään sinunkin näkevän välittömästi silmistäni kaiken sen mitä sinua kohtaan tunnen; niin paljon, liikaa, kiimaa, himoa, ihastusta, rakkautta, kaipuuta syliisi, lähellesi.

Miksi tässä piti näin käydä? Ja miksi en edes yritä? Miksi en uskalla? Miksi uskalsin kuitenkin tähän saakka?

Vahinko.

Ihana vahinko. Kai? En tiedä, mutta päädyin Ihastukseni kanssa samaan sänkyyn. Ja ah! Minä niin tunnistan taidokkaat ja hyvin varustellut miehet, en kai muuten olisi ollut Ihastukseen ihastunut siitä hetkestä alkaen, kun häneen tammikuussa tutustuin?

Noh, eniveis, Ihastus oli unelmien täyttymys, kaikin puolin. Vitetttiin helvetin hauska yö yhdessä. Enkä todellakaan edelleenkään tiedä, miten ihmeessä juttu menikin siihen. Vaikka en toki valita, paitsi että.. Ihastushan tosiaan opiskelee kanssani samalla vuosikurssilla. Näen häntä jatkuvasti ja koko ajan. Enkä tiedä, kuinka minun tulisi häneen nyt suhtautua! Menen vain aina ihan paniikkiin, kun joudun tekemisiin hänen kanssaan, olen vaivaantunut ja pelkään katsoa häntä silmiin.

Mistä minä voisin tietää, mikä on hänen suhtautumisensa asiaan? Ja onko hän tullut maininneeksi muille opiskelutovereillemme tapahtuneesta, tietävätkö kaikki? Ja mitä hän minusta nyt haluaa, vai haluaako mitään? Ja kuinka minun tulisi käyttäytyä?

Ihastus antoi minun kyllä ymmärtää, että olen tervetullut milloin vaan ottamaan uusiksi, jos haluan. Mutta tarkoittaako hän sitä oikeasti?

Argh. Seksi oli kyllä ihan äärimmäisen uskomatonta. Kaikista sairaintahan tässä on, että luulin Pelimiehen olevan se ainut, joka kykenee panemaan minulta aivot pihalle, mutta huomaan olleeni väärässä...;)

Ja Eräs taas.. Noh. En kai voi pyörittää kahta miestä yhtä aikaa?..Vai voinko? Eräs on kyllä antanut ymmärtää, että pitää tätä juttuamme jo aika vakavalla pohjalla olevana. Minä kiistin. Vaikka tottahan se on.

Mutta Ihastuksesta minä pitäisin niin paljon enemmän...

Tyrkkyä tyrkyn perään.

Mikä ihme siinä on, että silloin, kun minä haluaisin sinkkuilla ja pitää vain pirun paljon hauskaa, liimautuvat kaikki tyrkkyäkin tyrkymmät, hellyydenkipeät, wannabe-seurustelijat minuun kiinni?

Nämä tulevat vastaan joka paikassa, eivätkä tunnu ymmärtävän, etten ole kiinnostunut, että pidin vain hetken aikaa hauskaa, ja että kuvittelin heidänkin olevan samoilla linjoilla. Ja sitten saan kuunnella syytöksiä kylmyydestäni ja moraalittomuudestani. Ja arvatenkin kaikki tämä karkuunjuoksemiseni herättää vain entistä suuremman kiinnostuksen näissä hännystelijöissä.

Ja sitten taas; silloin, kun minä olen ihan maassa, ja kaipaisin sitä syliä niin helvetin paljon, seurustelun turvallisuutta, sitä, että on joku, jonka kanssa jakaa sänky, syyllistyn itse ihan samaan. Ja ahdistan silloin puolestani itse miehiä ihan liikaa.

Miten ihmeessä on ylipäätään ikinä mahdollista, että kaksi ihmistä löytävät toisensa, ja saavat ajoituksen natsaamaan niinkin täydellisesti, että molemmat voivat ahdistumatta toisiinsa rakastua?