Lelu.

Kusipää. Sehän sinä olet. Voitko muka kieltää?

Voitko muka kieltää valehdelleesi, huijanneesi, sikailleesi, pettäneesi? Voitko todella, käsi sydämellä kieltää leikkineesi, käyttäneesi hyväksi, voitko?

Sinun omatuntoasi minä olen miettinyt. Olen miettinyt sen olemassaoloa. Tai oikeastaan olemattomuutta. Olen miettinyt, kuinka joku pystyy todella huijaamaan noin paljon. Olen miettinyt, miten hitossa sinä teet sen niin hyvin!? Vai tahdoinko vain itse niin paljon valheisiisi uskoa? Tahdoinko ikinä tietää totuutta? Elänkö mieluummin kauniissa valheessa, kuin karussa todellisuudessa? No kyllä. Kyllähän minä.

Ja minä tiedän, sinä et ikinä lopeta. Sinä et ikinä lopeta leikkimistä. Nyt sinulla on taas uusi lelu. Minut hyljätessäsi muistit kuitenkin katsoa tarkasti, että olet ollut huolellinen leluasi käsitellessäsi, että minä toimin lelunasi taas sitten joskus myöhemminkin, kun muut lelut alkavat taas kyllästyttämään. Ja minä tiedän, etten voi kiusausta vastustaa. Minä tiedän. Minä maksan maailmani, mielenterveyteni, elämäni pienestä hetkestä sinun lelunasi. Ehkä minua pitäisi välillä vähän huoltaa. Tahtoisitko silloin leikkiä minulla enemmän? Jos minulla olisi uudet, hohtavan valkoiset hampaat, päivitetty kampaus, uusi kuppikoko, uudet vaatteet, uusinta teknologiaa oleva sydän, joka antaisi minusta vielä enemmän kuin tämä sydän,jonka nyt olet särkenyt.

Sehän olisi vallan näppärää, eikö totta?