Kaikki On Mahdollista?

Kaikki on mahdollista, kun vaan uskoo itseensä ja uskaltaa yrittää?

Keväällä, valmistuttuani silloisesta opinahjostani, en uskaltanut hakea mihinkään kouluun, enkä tosin töihinkään. Kouluun en uskaltanut hakea, koska uskoin vakaasti, etten pääsisi mihinkään kuitenkaan, koska olen niin huono, ja jos pääsisin, niin silloin varmaan ala olisi taas ihan väärä minulle, tai en muuten vaan tajuaisikaan yhtään mitään. Toisaalta taas, en halunnut viedä mahdollisuuksia muilta halukkailta, joiden lähtöpisteet olisivat yhtä huonot kuin minulla.

Töihin en uskaltanut hakea, koska uskoin työhaastattelijoiden vain nauravan minulle räkäisesti kun näkisivät minut, mikäli siis pääsisin niinkin pitkälle työntekijä-ehdokas-prosessissa. Toiseksi taas, uskoin tässäkin asiassa olevani automaattisesti maailman huonoin, joten olisi ihan oikeinkin nauraa minulle. Jos joku olisi silloin halunnut minut palkata, olisin varmaan sanonut tälle: "Ootko sä nyt ihan varma? Mut mähän oon ihan paska. Huonoin kaikista. Enkä mä oikeestikkaan osaa edes tehdä mitään. Ja tuun tosi huonosti toimeen ihmisten kanssa. Ja oon itkuinen ja masentunut ja masentava. Ootko ihan varma? Mieti nyt vielä, kai sulla nyt joku parempikin hakija tähän hommaan on, eikö?"

Järkyttävää ajatella, että joskus jokapäiväinen elämäni on oikeasti ollut jatkuvaa omassa paskuudessaan rypemistä. Kaikesta kykeni syyttämään itseään. Ja kun minä vaan oon niin huono. Hirveetä märinää, jos ei minulle ikinä annettu mitään vastuutehtäviä ("ne ei luota muhun yhtään, nekin on sitä mieltä että mä oon niin huono etten selviäisi tehtävästä kuitenkaan"), ja toisaalta taas sama märinä jos minulle joskus jokin tehtävä langetettiin ("ne vaan testaa mua, ne tarvii jonkun todisteen siitä miten huono minä oon. Ne vaan tahtoo nauraa mulle. Eikö ne tajua, että mulla on muitakin huolia?!"). Sinänsä ei voi kyllä muuta sanoa, kuin että onneksi olkoon minä, olen päässyt yllättäen nousemaan paskuuden syvimmistä syövereistä!

Juu, myönnän, nykyäänkin harrastan hyvin paljon itsesäälissä rypemistä, mutta en enää usko vahvasti olevani maailman huonoin ihminen. Tai jos olenkin, niin mitä sitten? Kai minä kuitenkin saan ihan yhtä lailla yrittää kuin ne paremmatkin. Kai mullekin kaikki on mahdollista?! Vaikka oonkin vain minä, ja vähän pullukka, ja vähän tyhmä, ja omaan huonot paperit, ja sosiaaliset kykynikin ovat toisinaan heikot, olen minä siltikin jostain kuvakulmasta katsottuna ihan nätti, ja joidenkin asioiden suhteen yllättävänkin fiksu, paperini eivät ole parhaat, mutta eivät huonoimmatkaan ja tarvittaessa olen hyvinkin sosiaalinen ja reipas ;)

En usko siihen, että ihmiset noin vaan pystyvät muuttumaan (tai ainakaan sellainen muutos ei ole aitoa), mutta uskon vahvasti siihen, että kaikki lähtee sisältäpäin, ja suhtautuminen asioihin on täysin riippuvainen siitä, miltä kantilta, ja millä asenteella asioita tarkastelee. Näin minoon ainaki oppinu. Kaikki on siltikin mahdollista. Meille kaikille.

Nyt olen siis töissä, uskalsin sinnekin hakea. Ei, en ole paras, olen ehkä porukkamme huonoin, mutta yritänpähän ainakin. Hain kouluun, sain kutsuja pääsykokeisiin, tulevaisuus näyttää mitä niistä seuraa. Hirveästi en mahdollisuuksiini usko, mutta käynpähän yrittämässä kuitenkin. Tuskin ne siellä minulle nauravat, ja jos nauravat, niin omapahan on häpeänsä, ovat sitten lapsellisia idiootteja ;)