Viikonloput On Pahimpia..

Jep. Edessä viikonlopun verran läheisriippuvaisen helvettiä. Täältä en tunne vielä ihmisiä siinä määrin, että voisin vain mennä heidän luokseen, ja istua napottaa heidän luonaan koko viikonlopun. Ja kyllä, tiesin kyllä viiden vuoden "seurustelua-lähellä-olon-vuoksi/yksinolemisen-pelosta"-putken jälkeen koittavan senkin ajan, kun joutuisin kohtaamaan elämäni, itseni ja yksinäisyyteni. Ja ajatus siitä pelotti ihan helvetisti.

Nyt sitten elän tätä helvettiäni.

Viikonloppu ei ole päässyt vielä alkuunkaan, mutta olen jo ehtinyt itkeä silmät päästäni, rikkoa muutaman astian turhauduttuani tiskatessa, kuunnella "voima-biisini" monet kerrat, käyttänyt neuroottisesti koiraa ulkona varttitunnin välein, käyttää vuorotellen telkkaria ja radiota päällä (osaamatta päättää kumpaa seurata), polttaa puoli askia röökiä, juoda kaksi kaljaa, repsahtaa terveestä ruokavaliosta syömällä kaksi isoa pakastepitsaa, suklaalevyn sekä viiden euron edestä irtokarkkia. Rok.

Enpä olekaan aikoihin ollut näin hermorauniona, aiemmat yksinolo-viikonloppuni olen saanut kulutettua muuttokamoja järjestäessäni, ja lisäksi luonani on ollut ainakin osan viikonlopusta joku, joka on tuonut loppuja muuttokamojani. Tuskaa.

Koitan vain psyykata itseäni ajattelemalla, että mitä enemmän minä nyt rehellisesti kärsin, sitä vahvemmaksi jatkoa ajatellen tulen. Kun vain jaksaisi kestää siihen "jatkoon" asti. Kun vain keksisi keinon helpottaa oloa. Ja ei, pään sekaisin saaminen ei ehkä pidemmän päälle auta asiaa. Ja ei, en todellakaan voi/saa symbioitua kenenkään kanssa ennenkuin tämä yksinolo alkaa tuntua nautittavalta.

Kun nyt vain riittäisi vahvuus.