Pakko olla in!

Pakko päästä in! Olen jotenkin niin hemmetin ulkopuolinen, enkä tajua itsekkään miksi. Tahtoo sisäpiiriin, tahtoo yhteisöön, tahtoo elämäänsä jotain sisältöö!

Olen viime aikoina herännyt miettimään tätä ulkopuolisuuttani. Muistan, kuinka jo ala-asteella olin se, joka eristäytyi/eristettiin muista. Ulkopuolinen. Se, jolle muut puhuivat vain silloin, kun ei ollut ketään muutakaan, kelle puhua. Vara-kaveri. Hylkiö.

Ylä-asteella tilanne muuttuikin toisinpäin. Kehittelin omat pelisääntöni, ja muut ihmiset olivat kuin pelinappuloitani, tekivät mitä käskin, ympyröivät minut kaikella palvonnallaan. Minä olin sisäpiiri. Hemmetti, se oli hauskaa aikaa..

En tiedä, miten tein sen silloin, ehkä se vain oli se suuri itsevarmuuteni, joka minulta noihin aikoihin vielä löytyi, joka teki vaikutuksen epävarmoihin teineihin. Ja loppujenlopuksihan kyse on oikestaan vain siitä, että yksi "hyvä tyyppi" arvostaa sinua, ja kertoo sitten kaikille muille eteenpäin, että "hitto et se Tyhmä Tyttö on hyvä tyyppi!". En tiedä.

Ylä-asteen jälkeen aloin taas sulkeutua kuoreeni, mutta noihin aikoihin löysin myös tähän astisen elämäni parhaan ystävän. Sielunsiskoni.

Onhan minulla aiemminkin ollut parhaita ystäviä, ihmisiä, jotka luottivat minuun, ja joihin minä luotin, ja joiden kanssa tehtiin kaikki yhdessä, mutta sielunsiskoa minulla ei ole ollut.

Sielunsiskollani on ollut hyvin samantapainen elämä kuin minullakin, hänellä on myös hyvin samanlaiset intressit elämässä kuin itselläni. Hänen tapansa suhtautua asioihin on täysin sama kuin minulla.

Ensi kertaa tavatessamme löysimme heti yhteisen sävelen. Ja se oli hienoa. Kuten koko tämä ystävyyskin kyseisen ihmisen kanssa.

Nyt kuitenkin, koittaessani sopeutua uuteen elämääni uudella paikkakunnalla, olen taas joutunut kohtaamaan todellisen itseni. Itseni luomassa kontaktia muihin. Tai ainakin yrittämässä.

Jossain vaiheessa kaikki muut vain olivat ehtineet "ryhmäytyä". Minä en. Minä jäin yksin. Taas.

Miksi?